Tämä on blogi elämästä. Elämästä jääkiekkovarusteiden, pukukopin hajun, hallin pauhun ja maalilaulujen toisella puolen. Sieltä mihin jokainen jääkiekkoilija menee suljettuaan pukukopin oven – kotiin. Ajatuksia ja tosiasioita arjesta ammattijääkiekkoilijan vaimona. Tervetuloa lukemaan!

 

21. Kaikki hyvä loppuu aikanaan

 

18.4.2021

 

Jääkiekkoharrastuksen alkaessa, moni pikkupoika haaveilee jääkiekkoilijan urasta ja ottaa mallia huipuista niin tuuletuksiin, vetoihin, kuin mailan erkkaamiseenkin. Siellä missä suomessa kaukaloita löytyy, siellä on pikkupoikia, jotka talvisin hokkareineen niille vapaa-aikanaan suuntaavat. Nälkäisimpien on usein oltava jäällä ensimmäisenä ja lähdettävä viimeisenä ja olen kuullut tarinoita siitä, kuinka tämän päivän ammattilaiskiekkoilijoiden vanhemmat ovat kuskanneet lapsiaan kaukaloille ja iltamyöhään kyselleet että joko tulisit kotiin, kun on jo aika myöhä ja syödäkin pitäisi mutta pelaaminen on ollut tärkeämpää kuin muu. Pelaajan kasvaessa ja taitojen karttuessa haaveet kasvavat ja kun tulee selväksi, että taitoa riittää ja tosissaan voi junnu tähdätä ammattiuralle, on varmasti paineet kovat siitä, pystyykö suorittamaan vaaditulla tasolla. Jos esimerkiksi isä tai isoveli on pelanneet liigassa, voi pelaaja jännittää, onnistuuko täyttämään odotukset tai yltääkö samalle tasolle. Voi myös olla paine siitä, että pettää toisten odotukset epäonnistumisen tai vamman vuoksi, sillä esimerkiksi vanhemmat ovat panostaneet harrastukseen niin aikaa, kuin rahaakin ja toki toivovat lapselleen menestystä urallaan.

 

 

En ole vielä tavannut puolisoa, joka miehensä kokoonpanosta tiputtamisen jälkeen sanoisi että ei se mitään, pitää antaa muillekin mahdollisuus pelata ja että seuraavassa pelissä sitten. Jokainen puoliso puolustaa luonnollisesti miestään eikä sitä pysty aina näkemään epäreiluuden tunteen takaa, mitä suunnitelmia valmennuksella on tulevaa peliä tai pelejä varten. Oman puolisoni osalta vuosiin ei tämä ”ongelma” ole toistunut. Hän on kuulunut pelaavaan pakistoon ja hän ei ole kokoonpanossa sillon, jos on strategisesti huolivuorossa tai satuttanut itsensä, jolloin joukkueen lääkärin ohjeistuksesta on sivussa pelin tai pari.

Muistan kuitenkin ajan kun olin innoissani siitä, että miehelle kertyi pelissä jopa 5 minuuttia peliaikaa. Silloin se oli paljon se. Nykyään keskimäärin 20 minuuttia per peli eikä sitä edes ole tullut tarkistaneeksi vuosikausiin, että paljonko sitä tällä kertaa kertyi. Ainakaan siinä mielessä kuin nuorena. Viime vuosina se on lähinnä ollut mittari siitä, kuinka poikki hän sunnuntaina viikonlopun pelirutistuksen jälkeen on.

 

Myös kentälliset olivat aikanaan tärkeät. Tunsin ylpeyttä, kun mies oli ykköskentässä ja muistan ottaneeni videota kotipelin alkaessa kun joukkueen ykköskenttä kuulutettiin kentälle. Se tuntui hienolta. Ykköskentässä, wau! Kuitenkin on pidettävä mielessä se, että jokainen kentällinen on tärkeä ja myös neloskentän mies voi ratkaista pelin ja tehdä voittomaalin. Tai puolustaa niin taitavasti, että pystyy estämään useamman vastustajan maalin. Mutta on nämä pienetkin saavutukset omassa suorittamisessa eräänlaisia merkkipaaluja urheilijan elämässä.

 

 ”Minulle oli alusta asti selvää, että tässä on kyse sen verran uniikista ammatista, johon ihan joka jantteri ei mahdollisuutta saa, joten olen tukena ja lähden mukaan.”

 

Seurustelumme alkuaikoina kun lähtö ulkomaille ensimmäisen kerran tuli, sanoin että sitten mennään. Sinne mennään mikä uran kannalta on parasta, niin kauan kun saat pelata. Sillä ollaan menty eikä kummallakaan ole ollut tarvetta kysellä että vieläkö tämä järjestely sopii. Minulle oli alusta asti selvää, että tässä on kyse sen verran uniikista ammatista, johon ihan joka jantteri ei mahdollisuutta saa, joten olen tukena ja lähden mukaan.

 

Eräs puoliso kertoi kerran, että pelaaja oli spontaanisti hänelle sanonut kuinka tärkeää on että tämä on hänen mukanaan ulkomailla. Pelaaja oli kiittänyt siitä, että puoliso jaksoi kuunnella tämän kokemia haasteita ja vaikeuksia kauden aikana. Ensin tuuletin ja sitten vähän itkin. Miten hienoa on, että juro suomalaismies kertoo tyttöystävälleen, kuinka korvaamatonta ja tärkeää tämän tuki on ollut. Varsinkin kun toinen on epäillyt tärkeyttään tai koko olemassaolonsa merkitystä istuen enimmäkseen yksin puolihuolimattomasti kalustetussa asunnossa vieraassa maassa. Yksin tai yksin lasten kanssa, on hienoa saada kuulla olevansa tärkeä.

 

 ”Se on siis totta tosiaan ollut tiiviisti arkeamme eikä kauden aikana taida päivää kulua, ettei jossain muodossa puhe olisi jääkiekosta.”

 

Kun joku kysyy ”Mitä kuuluu?” Olen huomannut toistuvasti kertovani miten pelit menee, missä tällä viikolla on pelejä, miten joukkue on pärjännyt, millainen peliviikko on ja onko ollut loukkaantumisia tai vaivaako joku vanha vaiva. Sitten olen jatkanut kertoen lasten harrastusten viimeiset käänteet ja kuinka pienempi on nukkunut. Hän kun ei ole nukkunut kolmeen vuoteen, se on ollut yleensä kuulumisieni aihe numero yksi. Tai siis kaksi. Mutta mitä minulle kuuluu? Harvemmin mitään muuta kuin se millaisia vaikutuksia näillä edellä mainituilla asioilla on ollut arkeeni. Omasta työstä ja opiskelusta olen joskus onneksi saanut revittyä jutun juurta mutta olen tajunnut, että myös omasta suustani ensimmäisenä tulee jääkiekkokuulumiset. Se on siis totta tosiaan ollut tiiviisti arkeamme eikä kauden aikana taida päivää kulua, ettei jossain muodossa puhe olisi jääkiekosta. Perheemme isomman tai pienemmän pelimiehen treeneistä tai peleistä. Nyt kuitenkin viidentoista vuoden yhdessäolon jälkeen, on suhteessamme tullut aika sanoa hyvästit ammattilaisjääkiekolle.

 

 ”Voimme spontaanisti kesälomalla tehdä jotain perheen kanssa ilman että iskän pitää tehdä ensin saliohjelma.”

 

Kun mieheni uran lopettaminen julkaistiin, on outoa, että tuntuu kuin taakka olisi pudonnut harteilta mutta silti on vaikeaa irrottautua siitä tutusta ja turvallisesta. Siitä mikä on ollut kaikki nämä vuodet se asia, joka vie ja muut vikisee. Se joka antaa aikataulut, joiden ympärille rakennetaan kaikki muu. Ja jos minä kipuilen tämän kanssa, miten on miehen laita. Totuttelua varmasti vaatii uuden arjen opettelu. Hän voi kesällä mennä lenkille ilman että ajattelee millaiset ohjelman mukaiset tavoitesykkeet pitäisi saavuttaa tai ylläpitää harjoituksessa. Voimme spontaanisti kesälomalla tehdä jotain perheen kesken ilman että iskän pitää tehdä ensin saliohjelma.

 

Tässä on nyt kauden päätyttyä muutaman päivän ollut sellainen tunne, kuin olisin unohtanut jotain. Se tunne vatsanpohjassa kun miettii onko kaikki mukana ja sitä tarkistaa useasti kelloa miettien että onkohan myöhässä jostain. Se johtuu myös varmaan siitä, että vaikka kauden jälkeiset kuviomme ovat olleet jo pitkään selvät, oli pelattava kausi loppuun. Vaikka se tänä vuonna tällainen olikin, se oli nyt siinä.

 

kuva Liis Quuli

 

Kun muistelen menneitä vuosia, tulee mieleen muuttomme ruotsiin kun emme saaneetkaan vielä asuntoa vaan majoituimme pari viikkoa hotellissa. Pidimme ei saa häiritä -kylttiä ovessa joka päivä, sillä pieneen hotellihuoneeseen tuodut matkatavarat peittivät miltei kaiken lattian. Oli mukavaa sään muuttuessa miettiä mihin laukkuun sitä olikaan pakannut mitäkin. Respasta kyseltiin muutaman päivän jälkeen että ettekö todella halua siivousta huoneeseen ja vastasin että voi sinne tulla jos mahtuu. Sää oli kylmä ja sateinen ja elettiin aikaa ennen suoratoistopalveluita ja älypuhelimia, joten viihdykkeeni syrjässä sijaitsevassa hotellissa päivisin oli tv, josta päiväaikaan ei tullut yhtään mitään. Siellä odottelin treeneistä palaavaa miestä matkalaukkujen keskellä. Paluumuuttomatkalla istuin täpötäyden automme mahdollisimman eteen vedetyllä etupenkillä polvet hanskalokeroa vasten kattoon asti ulottuva huonekasvi sylissäni matkalla laivaan. Yhdenlaista taiteilua se muuttaminen on vaikkakin ihan vaan naapurimaahan.

 

Mieleeni on jäänyt Hippokselta PlayOffs -peli, jossa näppärästi imetin mieheni pelipaidan alla kahdeksan kuukauden ikäistä lastamme, sillä en malttanut kesken jännän erän lähteä inva wc:seen tai Hurrikaaniravintolan henkilökunnan käytävälle missä useimmiten toimitin asian. Yleensä käärin puoli metriä mieheni suuren pelipaidan hihoja pystyäkseni käyttämään käsiäni mutta tuolloin kauden viimeiseen peliin pukemani paita nousi arvoon arvaamattomaan sujautettuani käteni sekä lapsen paidan sisäpuolelle. Kun esikoinen oli samaan aikaan 3 -vuotias, oli sillä kaudella tilanne kinkkinen jos hallin puolella ei sattunut olemaan tuttua, jolle olisin lapsen voinut syötön tai vaipanvaihdon ajaksi jättää. Toimet sujuivat kuitenkin yleensä hyvin kun oli neuvokas.

 

 

Eniten hallille tulee varmasti kaipaamaan lapset. He ovat molemmat viihtyneet peleissä, niin hautuessaan, kuin omissa penkeissäänkin. Vaikka upeita muistoja kotihallista sekä naisten kanssa tehdyistä vieraspelireissuista onkin, omalta osaltani tuntuu, että nyt on istuttu katsomoissa tarpeeksi. Tämä riittää, vaikka pelien katsominen onkin ollut itselle tärkeää ja myös sosiaalinen tapahtuma arkeeni. Olen sitten ollut pienten lasten kanssa kotona tai työelämässä. Pari kertaa viikossa oli lähtö tiettyyn aikaan pukien tietyt hallitakit ja hallikengät – kyllä, lapsemme kutsuvat hallille puettavia vaatteita halli -etuliitteellä. Laskeskelin että olen lähtenyt hallille lapsen/lasten kanssa noin kaksi sataa kertaa ja voin kertoa, ettei joka lähtö ole ollut ihan mutkaton. Pienten lasten vanhemmat pystyvät varmasti samaistumaan niihin lähtöihin. Näiden JYPissä vietettyjen vuosien aikana hallilla on aina ollut joku, joka on halunnut pidellä vauvojani erän aikana. Olen siis saanut sitä paljon puhuttua äitien ”omaa aikaa” mennessäni hallille mutta on se ollut myös yhdenlaista suorittamista, kun toisella kädellä pitelet tuttipulloa yhdelle ja toisella asettelet lihapiirakkaa käteen toiselle. Aina en kovin montaa kokonaista vaihtoa ole erässä ehtinyt nähdä mutta oltiin paikalla kuitenkin. Yhteisöllisyys ja välittäminen ovat olleet tämän kotoisan hallin seinien sisäpuolella tärkeä voima, josta olen saanut nauttia. Kaikki ne ihanat ihmiset, jotka jääkiekko on vuosien varrella elämäämme tuonut. Olen kiitollinen teistä kaikista.

 

Nyt kun mieheni ura on tullut päätökseen, päättyy myös ajanjakso, jonka olen saanut kirjoittaa teille. Tämä on siis viimeinen Hockeymamman blogikirjoitus. Kiitos kaikille, jotka olette näiden neljän kauden aikana lukeneet ja kommentoineet. Kiitos myös, että olette kannustaneet ja tukeneet mieheni matkaa JYPissä. Olemme olleet kovin otettuja jokaisesta viestistä ja kaikista kauniista sanoista. KIITOS!

 

Rakkaudella,
Lotta Kalteva

 

 

20. Tarinoita maailmalta

 

18.3.2021

 

Molemmat lapsemme ovat syntyneet Jyväskylässä ja perheemme on saanut siitä lähtien olla paikoillaan mieheni tehtyä jatkosopimuksen toinen toisensa perään JYPiin. Ennen tätä, tapasin ulkomailla asuessamme muita puolisoita, jotka olivat äitejä. Osa heistä kipuili pienten lasten kanssa ja jopa sanoi sen ääneen. Tarjosin apuani mutten tarpeeksi painokkaasti tai vain mennyt apuun viis vieraskoreudesta. Nyt ymmärrän, että jos olisin viettänyt miehen pelimatkojen aikana niitä merkityksettömiä yksinäisiä hetkiäni kahden pienen lapsen kanssa juuri ja juuri pärjäävän äidin seurana, olisimme molemmat saaneet kaudesta irti paljon enemmän. Näin jälkikäteen koen, etten ollut tarpeeksi rohkea. En tiennyt kuinka paljon minulla olisi ollut annettavaa. Olen saanut mieheni joukkuekavereiden puolisoista ihania ystäviä ja äitinä pyyteettömästi apua arkeen joskus sitä pyydettyäni. Lisäksi lapsillani on tärkeitä nuoria aikuisia elämässään, joihin pidämme yhteyttä, vaikka jääkiekko heitä meistä etäälle heittelisikin.

Ulkomailla asuessamme, eräs suomalainen viimeisillään raskaana oleva äiti, lähti kauden päätöksen häämöttäessä parivuotias esikoinen kainalossa jo suomeen toivoen, että mies ehtisi synnytykseen. Hän oli rento ja lämmin äiti mutta vasta itse äidiksi tultuani ymmärsin, kuinka vaikeassa tilanteessa hän oli. Hän halusi synnyttää suomessa ja koska lapset eivät kysele milloin sopisi tulla, hän lähti edeltä. Tässä tarinassa oli onni onnettomuudessa, sillä pelaaja loukkaantui ja valmennus päätti päästää hänet lähtemään suomeen. Vamma ei tulisi paranemaan viimeisiin peleihin ja näin ollen, hän voisi lähteä viimeisillään raskaana olevan vaimonsa luokse. Pelaajan ollessa matkalla käynnistyi synnytys ja hän ehti kuin ehtikin paikalle.

 

 

 

Kuka haluaisi omasta tahdostaan synnyttää italian pohjoisvuorilla pienessä alppikylässä luomuna koska kätilöiden suostuttelun mukaan ”niin täällä on tapana tehdä”. Kuka haluaisi käyttää googlekääntäjää yrittäessään esikoistaan synnyttäessä selvittää mitä tapahtuu samalla kun tärisee synnytyskivuissaan. Kuka haluaisi anoppinsa kahdeksi viikoksi postimerkin kokoiseen asuntoonsa auttamaan, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole, sillä itsellä löytyy toistakymmentä tikkiä niin sanotusti sieltä Hangosta Utsjoelle saakka. Ammattijääkiekkoilijan puolisona bonuksena tulee se, että mies poistuu pelireissuille, oli tilanne mikä tahansa ja jossain maissa pelireissut ovat pitkiä. Niin ja mikä isyysloma? Sitä ei ammattiurheilijan kielessä tunneta. No millaista se raskausaika ja äitiys jääkiekkoilijan matkassa sitten todellisuudessa on? Juttelin muutaman ystävättären kanssa ja he jakoivat muistojaan maailmalta.

 

”Lapsi syntyi ja mies lähti seuraavana aamuna saksaan”

 

Ystäväpariskuntamme odotti ensimmäisen lapsensa syntymää suomessa, pelaajan tehtyä diilin saksalaisjoukkueeseen. Pelipaikkakunnan paikallislehdissä kerrottiin missä raskauden kanssa mennään ja koko kylä luki mitä pelaajan perheessä tapahtuu. ”Instagramissa sain viestiä faneilta, milloin pelaaja tulee kaupunkiin ja he olivat mukana eläen ja hengittäen suomalaispelaajan lapsen syntymistä ja milloin perhe pääsee muuttamaan pieneen saksalaiskaupunkiin” puoliso kertoo. Lapsi syntyi ja mies lähti seuraavana aamuna saksaan. Lapsen kanssa suomeen jäänyt äiti matkusti viikon päästä yksin lapsen kanssa miehen luo. ”Kyllä sitä moni ihmetteli ja itsekin jälkikäteen mietin, miten lähdin niin pienen kanssa matkaan mutta se oli sen aikaista elämää ja halusimme olla yhdessä”.

Seuraavana vuonna Playoff -aikaan sama kylä jännitti heidän toisen lapsensa syntymää. Pelaaja ei saanut vapaata sektioleikkauspäivänä ja vaikka sairaalan ikkunasta maisemat Alpeille olivatkin henkeäsalpaavat, oli vain tyydyttävä siihen, että sairaalassa piipahtamaan tullut mies lähti heti vauvan syntymän jälkeen pelimatkalle. Mummo oli lennätetty hoitamaan esikoista ja miehen saatua pelireissusta oksennustaudin, myös mummo sai oksennustaudin ja lopuksi tuore äiti. Joukkueen lääkäri kävi perheen kotona nesteyttämässä pelaajaa mutta ei muita. ”Kuvittele että imetän kipeän leikkaushaavan kanssa vauvaa noroviruksessa, kun joukkueen lääkäri tulee kotiin ja hoitamaan pelimiestä kuntoon. Mietin että jos tästä selviän, selviän mitä vaan!”.

 

 

Minulle kerrotaan, että on ollut rikkaus nähdä kaksi eri neuvolajärjestelmää ja vaikka suomessa on hyvä neuvolajärjestelmä, oli saksassa luksusta raskaudenaikainen ja jälkeinen hieronta sekä osteopatia, jotka kuuluvat kunnalliseen terveydenhuoltoon. Kuitenkin kulttuureissa on eroja. Eräs perhe sai Slovakiassa asuessaan huomata, ettei kulttuuriin kuulu katsoa silmiin, jos ei tunne henkilöä ja oli vaikeaa selvitä raskausaika yrittäen selittää asioita yli kielimuurin, kun ei tuntenut saavansa tarvitsemaansa myötätuntoista kontaktia. He päättivät, ettei jatkosopimusta joukkueeseen tehdä, sillä heistä tuntui siltä, etteivät he voisi jäädä maahan ja kasvattaa siellä perhettä. ”Oli riski, ettei uutta sopimusta tule muualta. Sitä jäätiin kauden jälkeen odottamaan ja ylimäärästä stressiä kertyi siitä jännityksestä, kun olet tulossa ensimmäistä kertaa vanhemmaksi”, puoliso muistelee.

 

 ”Valmentaja ei puhunut englantia. Hän ymmärsi minua väärin ja minä häntä ja se oli turhauttavaa”

 

Kielen oppiminen ja monikulttuurisuus nousee monen puolison puheissa isoksi plussaksi. ”Lapset näkee eri maista tulevia ihmisiä ja he puhuvat eri kieliä. Sitä kautta lapset oppii hyväksymään erilaisuutta toivottavasti paremmin”, eräs muutamassa eri maassa lasten kanssa asunut kolmen lapsen äiti kertoo. Toki kieli tuo myös haasteita arjessa selviämiseen. ”Kouluun menemisessä on valtavan iso muutos kun pitää oppia uutta vieraalla kielellä, englanniksi. Se vaatii lasten lisäksi vanhemmilta paljon apua. Ei ollut varmastikaan helppo mennä uuteen kouluun, kun ei ole tuttuja tai ystäviä ja omalla kielellä olisi helpompi tutustua. Kun lapset olivat pienempiä, kommunikointi oli helpompaa, kun leikkiin yhteinen ymmärrys löytyy”. Hän mainitsee vielä, että päänvaivaa on tuottanut esimerkiksi lasten voimisteluharrastuksessa löytää valmentajan kanssa yhteisymmärrystä. ”Valmentaja ei puhunut englantia. Hän ymmärsi minua väärin ja minä häntä ja se oli turhauttavaa”.

 

Isommat ymmärtävät, että täällä sitä nyt asutaan ja kouluun on mentävä mutta pienten lasten kanssa on monella ollut oireilua. Muutaman vuoden vanha esikoinen ei välttämättä ymmärrä miksi hänen pitää mennä paikkaan missä kukaan ei ymmärrä ja hän ei ymmärrä ketään, mutta äiti tarvitsee pelaajan poissa ollessa molemmat kädet vauvan hoitoon ja mahdollisesti aikaa toipumiseen synnytyksestä tai esimerkiksi leikkauksesta. Taaperolle taasen päivähoidossa on tarjolla monipuolista tekemistä ja samanikäistä seuraa. Sama juttu ihan kotimaassakin. ”Tilanne kääntyi vaikeuksien jälkeen iloksi ja voitoksi kun lapsi oppi saksan kielen ja pystyi kommunikoimaan”, sanoo puoliso, jonka lapsilla on lyhyt ikäero. Hän kertoo tehneensä esikoiselle laminoidut kuvat perusasioista kuten potta ja juoma, jotta lapsi osasi niiden avulla hoidossa kertoa mitä tarvitsee. Pieni kirjanen oli tärkeä sekä äidille että tyttärelle.

 

 

Kieli ja kulttuurierot ovat aiheuttaneet tosiaan päänvaivaa myös vanhemmille. Pienissä kylissä, eikä aina maasta riippuen suurissa kaupungeissakaan puhuta englantia. Puolisot kertovat opetelleensa kieltä ja ovat ponnistelleet tullakseen ymmärretyksi. On itse varauduttava ja otettava selvää mitä mahdollisesti tarvitsee. Varsinkin byrokraattisissa virastojen lomakkeiden täytössä joissain maissa ollaan vielä todella vanhanaikaisia. Tietoa ja lomakkeita ei ole netissä vaan on mentävä kylän virastotalolle ilmoittamaan ja täyttämään loputtomilta tuntuvat kohdat siitä, miksi olet siellä ja mikä on tavoitteesi. Minulle kerrottiin, että saksassa jos yksikin sana on väärin lomakkeessa, se täytyy tehdä uudelleen. Kukaan virastossa ei saa auttaa tai täyttää kohtia puolestasi ja papereiden mennessä seuraavalle taholle, se vain palautuu uudelleentäytettäväksi. Täten monelle ulkomailla eläminen on opettanut pitkäjänteisyyttä.

Eräs puoliso kertoo Venäjällä 13 -kerroksessa kerrostalossa asuessaan kohdanneensa ongelman, joka liittyi hissiin kyrillisillä aakkosilla ilmestyneeseen lappuun. ”Ymmärsimme että jotain viikonpäivistä siinä puhutaan mutten asiaa tarkemmin selvittänyt. Viikonloppuna vesi meni poikki useammaksi päiväksi. Mies oli pelireissulla ja olin kahden lapsen kanssa yksin kotona ilman vettä”.

Toinen puoliso kertoi ajasta venäjällä, kun 7 kuukautta vanhalle lapsella nousi kova kuume. Joukkue pelasi viikot kotona ja viikot vieraissa ja toki juuri tällöin olivat vieraspelireissussa. Puolison ollessa yhteydessä joukkueen organisaatioon, he soittivat apuun ambulanssin. ”Kukaan ei oikeastaan puhunut englantia ja tottakai olin aivan paniikissa kun oli vielä ensimmäinen lapsi. Syytä kuumeelle ei löydetty ja he antoivat Tamifluta ja jotain muutakin vaan varmuuden vuoksi”, hän muistelee. Heidän onnekseen viereisessä huoneessa sattui olemaan lapsi, jonka isä oli britti ja tämä kävi ehtiessään parhaansa mukaan kääntämässä lääkärin ja hoitajien puheet. Miehen englantilainen äiti myös kävi myötätunnosta tuomassa heille tekemäänsä ruokaa. Viiden sairaalan ikkunattomassa huoneessa vietetyn päivän jälkeen lapselle ilmestyi ihottuma ja kuume laski, joten puoliso päätteli vaivan olevan vauvarokkoa. Epätietoisuuden, huolen ja pelonkin siivittämä aika päättyi ja he pääsivät kotiin. Silti venäläiseen sairaalaan ei puoliso enää toivonut joutuvansa.

 

 ” Miksi tehdään tämä kaikki, kun mies luistelee mustan kumiläpyskän perässä työkseen”

 

Nämä naiset kertovat kyseenalaistaneensa valintojaan kipeissä tilanteissa, kun tunteet ovat nousseet pintaan. Miksi tehdä tämä kaikki, kun mies luistelee mustan kumiläpyskän perässä työkseen. On tullut vastaan tilanteita, joissa he ovat miettineet, että jos olisi vaihtoehto, tekisinkö näin. ”Täällä me nyt ollaan tämän kiekon takia ja vaikka on suuri rikkaus, että pääsee olemaan toisessa kulttuurissa mutten tiedä olisinko tehnyt tämän niin radikaalisti jos ei olisi ollut pakko”, kuvailee eräs puoliso.

 

 

Tästä puolison työstä ei saa palkkaa tai tunnustusta. Puolison mukana olosta ulkomailla jää cv:hen tyhjä aukko tai repaleisia ajanjaksoja, joita saa mahdollisesti selitellä jatkossa työnhakutilanteissa. Ei tule selkään taputuksia, että selvisit vaikeasta hetkistä tai olit parasta mitä lapsesi ja miehesi voisivat toivoa, sillä teit sen kaiken heidän vuokseen – kaikessa hiljaisuudessa, jääkiekon ehdoilla. Varsinkaan kun niitä kipuiluja harvemmin sanotaan ääneen. Moni tuntee jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta kaikessa. ”Olen ollut äiti, isovanhemmat, ystävät sukulaiset ja kaikki. Kuvittele että hyppäät roolista toiseen ja yrität selittää pienelle lapselle kaiken minkä normaalisti tekevät kaikki ystävät ja lähimmäiset, jotka kuuluvat perheen elämään”, kiteyttää eräs puoliso. Työnsä vuoksi toisen vanhemman ollessa paljon poissa, toinen hoitaa useamman roolin kun on yksin lasten kanssa. Oli sitten suomessa tai ulkomailla mutta kaukana tutuista ja sukulaisista. Luojalle kiitos on skypet ja whatsapp -videopuhelut jotta saadaan yhteys läheisiin sekä siihen iskään silloin kun tämä on useamman päivän poissa.

Jääkiekkoilijan puolisolla on usein organisaattorin vastuu ja hän mahdollistaa kaiken toiminnan. Perheen arki toimii, lapset käy koulua, saa harrastaa ja ruoka on pöydässä kodin siisteydestä puhumattakaan. Tässä kuviossa se on itsestäänselvyys. Vapaapäivinä sitten vietetään aikaa yhdessä koko perheen kesken ja tehdään muistoja. ”On laitettava asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja kyllä, välillä sitä eletään kuplassa. Päivillä ei ole numeroita tai edes nimiä. On pelipäiviä, jolloin isä ei ole maisemissa ja on päiviä, jolloin ollaan yhdessä. Sunnuntait on niitä viikon kohokohtia, jolloin nautitaan kiireettömästi kuin elämä olisi normaalia”, eräs puoliso tuumaa. Maanantaiaamuna perheen äiti taas huokaa ja iloisesti pyytää lapsia vilkuttamaan iskälle tsemiä treeneihin ja salaa miettii, kuinka pitkiä vieraspelireissuja tällä viikolla oikein onkaan. Tähän samaistuu varmasti moni reissutyötä tekevän miehen puoliso. Silloin kun mies on poissa, hän on poissa. Silloin kun jääkiekkoilijamies on poissa, hän on myös kuin tutkan alapuolella. Tavoittamattomissa puhelimella tai muuten vain niin keskittynyt tulevaan peliin tehden rutiinejaan, ettei hänestä ole kotipelipäivinäkään avuksi. Tunnen jopa pelaajia, jotka perheellisinä käyvät kotipelipäivinä nukkumassa päiväunet ja valmistautumassa peliin jonkun lapsettoman pelaajan luona, sillä useamman lapsen taloudessa se ei ole aina mahdollista. Myönnetään, että ihan täällä kotosuomessakin omani on jättänyt tulematta vieraspelipäivinä, jolloin olisi kotiin ehtinyt käymään ja sen sijaan pötkötteli mieluummin rauhassa sen tunnin verran hallin sohvalla.

 

 ” Kesä eli omatoiminen harjoittelujakso, jonka ohjelman puitteissa lomaillaan, menee silmänräpäyksessä ja on tiedossa, että muutaman kuukauden päästä heittäydytään taas uuteen ympäristöön ja tavataan uudet ihmiset.”

 

Keskustelussamme huomaan nyökytteleväni seuraavalle aiheelle sillä se toistuu joka vuosi. Varmasti moni muukin lapsiperheen vanhempi huomaa sanovansa usein, että sitten kun ja joskus kun. Kun tämä kausi on ohi niin.. sitten kesällä kun on aikaa.. Useimmiten se sitten kun on jotakuinkin, että aloittaa treenaamisen, pitää itsestään parempaa huolta ja suunnittelee näkevänsä kaikkia ystäviä. Noh, uuvuttava maasta toiseen tai jopa mantereelta toiselle muuttaminen, asioiden järjestely ja jonkinlainen taas uuden arjen lasten kanssa sujumaan saaminen saattaa viedä voimat. Kesä eli omatoiminen harjoittelujakso, jonka ohjelman puitteissa lomaillaan, menee silmänräpäyksessä ja on tiedossa, että muutaman kuukauden päästä heittäydytään taas uuteen ympäristöön ja tavataan uudet ihmiset. Ne sitten kun -haaveet siirtyy helposti jälleen seuraavaan kevääseen.

”Puolison odotetaan olevan edustava, kunnossa mentaalisesti, jaksavan olla sosiaalinen, ottaa huomioon ja tuoda energiaa. Olet se antaja – sulla ei ole mahdollisuutta ottaa”, jopa hieman turhautuneena kertoo eräs kahden pienen lapsen äiti ja jatkaa ”Pitää myös muistaa pitää itsestään huolta ja pitää kiinni niistä omista tavoitteista ja unelmista. Ne ovat tärkeitä ja niille tulee aika. Ja kun ura on päättynyt, voidaan keskustella yhdessä siitä, mihin suuntaan perheen elämä menee”.

Vaikka koemme haastavia hetkiä, aina pitää osata sopeutua. Vaikeissa ajanjaksoissa on mietittävä mistä saa voimaa ja energiaa. Ei ole itsestäänselvyys, että perheet saa olla yhdessä, kun toinen on ammattiurheilija. Moni myös valitsee sen, että mies pelaa ulkomailla ja palaa keväällä, sillä puolisolla voi olla työ, joka estää lähtemisen ja lapsilla jo koulut ja harrastukset, joista heitä ei tohdita repäistä irti. Sitten vain matkustetaan kauden aikana mahdollisuuksien mukaan sinne tänne. Toiset lähtevät koko perhe. Kausi ulkomailla on upea seikkailu ja vaikka vaikeuksiakin on ollut niin monen suusta olen kuullut – lapset pärjää. Joskus tuntuu, että lapset pärjäävät ja sopeutuvat paremmin, kuin aikuiset.

 

 ”Meillä oli 24 tuntia aikaa tulla kotiin ennen, kun rajat menee kiinni. Silloin itkin.”

 

Eräs puoliso muistelee vuodentakaista aikaa kun koronan vaikutukset iskivät myös jääkiekkoon. ”Mies oli päättänyt lopettaa uransa ja se loppu tuli tällä tavalla. Kaikki vain tapahtui. Lapset ei saaneet sanoa edes hei ystäville ja opettajille. Meillä oli 24 tuntia aikaa tulla kotiin ennen, kun rajat menee kiinni. Silloin itkin. Pakattiin lastenhuoneesta näiden lasten koko elämä ja kaikki heidän tuntemansa muistot lätkäkasseihin ja revittiin lapset pois kaikesta minkä he tiesi. Tultiin uuteen ympäristöön suomessa. Isovanhemmat tulivat vilkuttamaan parvekkeen alle kun ei karanteenin vuoksi voinut tavata. Lapsille oli vaikea kertoa syy miksi. Ensin asiat ovat arkipäivää ja kun jotain tapahtuu, kuten pelaajan äkillinen myyminen toiseen joukkueeseen, se lähtö tulee heti –  juuri kuten nyt korona, jolloin kaikki se mitä miellä oli, vain loppui”. Kuten meille kaikille korona muutti äkillisesti kaiken, monet jääkiekkoilijan perheet palasivat sekavin tuntein kotimaahan ja oli pian sopeuduttava tilanteeseen ja uuteen arkeen.

Kuluvalla kaudella ulkomailla pelaavan jääkiekkoilijan puoliso kertoo, että uutispimennossa eläminen korona-aikaan on ollut haastavaa. ”Saksassa tulee paikalliset koronatiedot paikallisella kielellä ja uutinen, joka itselle olisi tärkeää, on ollut vaikeaa poimia. Jokainen uutinen on pitänyt google kääntäjällä kääntää, jotta saa tietoon onko jotain meitä koskevia alueellisia uusia rajoituksia”.

 

 

Lapsia tai ei, kommelluksia maailmalla on käynyt. Eräs puolisoystäväni koki joitakin vuosia sitten valkovenäjällä taksimatkan, josta kuultuani aikanaan mietin, miten itse olisin tilanteesta selvinnyt. Lentoaikataulut eivät sopineet päivälle, jolloin pelaaja olisi puolison voinut itse viedä kentälle, joten tämä lähti yksin matkaan taksilla. Taksikuski oli matkustusasiakirjoista saanut tiedon, että kentälle mennään ja mikä on terminaali. Kuitenkin tämä ajoi rahdin porteille ja vahvalla aksentillaan totesi osoittaen ”airport”. Keskustelu ei auttanut ja kuski nousi autosta tupakalle nojaillen muina miehinä autoonsa. Ystäväni istui takapenkillä peläten menettävänsä joko omaisuutensa tai jopa henkensä. Miestään hän ei saisi kiinni mutta soitto neuvokkaalle isälle helpotti. Kuskin istuutuessa takaisin autoon, ystäväni iski tälle kouraan kaikki paikallisen valuutan sekä eurot mitä lompakostaan löysi ja sanoi pontevasti ”airport!” Kuski oli tyynen rauhallisesti laskenut rahat, laittanut ne povitaskuunsa ja nyökäten ajanut ystäväni lentokentälle. Oli vielä toivottanut hyvää matkaa nostaessaan matkalaukun takaluukusta.

Toinen tarina koronan alkuvaiheilta viime keväältä, kun eräs ystäväpariskuntamme joutui pandemian levitessä tekemään ripeitä liikkeitä kotiinpaluun kanssa. Pelaaja oli juuri loukkaantunut ja piti selvitellä byrokraattista ja hankalaakin asiaa pelaajien usein kohtaaman tilanteen edessä, kun selvitellään, tarvitaanko mahdollisesti leikkaus, onko lääkäri tarpeeksi taitava tekemään päätöksen ja ennen kaikkea kuka maksaa kulut. Riippuen tilanteesta ja sopimuksesta, jos palaat suomeen, joukkue ei mahdollisesti kustanna leikkausta mutta jos jäät, saatko asianmukaista hoitoa, jotta voit harjoittaa ammattiasi vielä jatkossa. Tätä selvitellessä asuntokin oli joukkueen toimistolta kommunikaatiovirheestä irtisanottu ja sieltä katkesi sähköt. Pariskunta sitten pakkaili omaisuuttaan kännyköiden taskulamppujen valossa ja kävivät läheisessä ravintolassa syömässä ja lataamassa puhelimiaan. He hankkivat asumuksen muutamaksi päiväksi ja muuttivat koko kauden tavaransa vielä toisaalle, kunnes pääsivät lähtemään suomeen. Pelaaja jalka paketissa ja taisi siinä samassa rytäkässä puoliso sairastaa vielä oksennustaudinkin.

Aika monta tarinaa olen kuullut näistä ulkomaanvisiiteistä, että milloin asunto on ollut homeessa tai remontti jäänyt vaarallisesti kesken tai tehty huonosti. Milloin joukkueelta ei paikanpäälle päästyä saakaan asuntoa tai autoa käyttöön tai on jotain muuta jo valmiiksi stressaavaan tilanteeseen tullutta lisämaustetta, jolloin monella menisi helposti sormi suuhun. On myös mahdollista, että muutaman viikon tai kuukauden päästä pelaajan sopimus puretaan tai hänet myydään toisaalle. Siinä sitten nämä neuvokkaat naiset laskevat kymmeneen ja alkavat toimia.

Jollain sairaalla tavalla koen, että olen jäänyt tässä elämäntyylissä paitsi jostain ja olen halunnut kokea ulkomaille muuton lasten kanssa. Tässä jypinkylässä tutusti ja turvallisesti elelyssä on ilmeisesti tullut jonkinlaisen vaaran tunteen kaipuu mutta järkikin sen sanoo, että parempi näin. Arvostan jokaista näistä kollegoistani ja ihan kaikkia naisia, jotka olette perheenne muutot organisoineet suomessa tai ulkomailla. Kyllä teillä täytyy olla jotain supervoimia!

 

 

19. Toivo

 

18.1.2021

 

Täällä sitä elellään samassa sumussa kun viime vuonnakin. Jotenkin sitä toivoi, että uusi vuosi antaisi uusia mahdollisuuksia ja toivon pilkahduksen tulevasta. Pöytä ei kuitenkaan puhdistunut, mitään merkittävää ei tapahtunut, eikä ainakaan tästä torpasta lähtenyt vuoden ensimmäisiin treeneihin urheilija uutta virtaa ja mahdollisuuksia mukanaan. Leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä pikemminkin sanoisin.

Melko toivottoman oloista on tämä arki. On hyvin voimaton ja päämäärätön olo. Tuntuu ettei voi tehdä mitään tai vaikuttaa mihinkään, vaikka kaikki tuntuu olevan ihan hullusti. Vuosi 2020 kului seuraavasti – tammikuu, helmikuu, maaliskuu, huhtikuu, kesäkuu, toinen kesäkuu, heinäkuuuu?, blablablaakuu, kukkuuuu, jotain sekavaa, joulu. Arki on rullannut mutta kuitenkin taka-alalla on kokoajan vaaninut se muotoaan muuttava kaikkiin harmaan sävyihin pukeutuva epätietoisuus, joka tuntuu istuvan kutsumattomana vieraana päivällispöydässämme. Jotenkin pitkän talveksi kääntyneen syksyn jälkeen ajattelin, että joululoma koulusta ja päivähoidosta antaa aikaa perheen kesken ja voimme keskittyä yhdessäoloon levollisin mielin. Pyhien alla saatiinkin vähän hengähtää peleistä, valmistella joulua ja nauttia lasten riemusta sekä lumesta, joka vihdoin jäi maahan mutta niin se joulu, kuten muutkin juhlapyhät tällä kaudella, tuli ja meni. Jopa hieman epätodellisissa tunnelmissa.

 

 ” Vaikka oma mieheni osaa melko hyvin kanavoida työn ja vapaa-ajan erilleen, moni tuntuisi kantavan harteillaan suurempaa taakkaa kun välttämättä jaksaa kantaa.”

 

Jos katsoo vähän taakse, onhan alkukauden aikana tapahtunut paljon. Vaikeudet kuuluvat elämään ja tulevaisuus on aina epävarmaa, vaikka suunnittelisi kuinka. Varsinkin jääkiekossa, jossa muutokset ovat varmoja. Luulisi että pelaajat uivat, kuin kalat vedessä, kun koppiin tärähtää uusi pelaaja tai valmennus muuttuu mutta tällä kaudella asiat ovat olleet yhtä kysymysmerkkiä ja jollekin se voi tuntua ahdistavalta, kun jatkosta ei ole tietoa ja on niin monta muuttujaa. Vaikka laji on miehinen, jääkiekkoilija voi silti olla myös haavoittuvainen tai tuntea epätoivoa. Myös rujoilla ammattiurheilijoilla on halu tulla ymmärretyksi ja kuulluksi. Monella jääkiekkoilijalla voi olla yksinäisyyden tunteita ollessaan pois ystävien ja perheen luota tai loukkaantumisien vuoksi sivussa peleistä ollessaan. Vaikka oma mieheni osaa melko hyvin kanavoida työn ja vapaa-ajan erilleen, moni tuntuisi kantavan harteillaan suurempaa taakkaa kun välttämättä jaksaa kantaa. Esimerkiksi kovin monen työntekijän ei tarvitse käydä yt-neuvotteluitaan median suurennuslasin alla.

Näinä hetkinä ihan joka Liigajoukkueessa ylimääräistä työtä vaaditaan niin kapteenistolta kuin toimistonkin väeltä. Oletteko koskaan ajatelleet, kuinka suuri ratas sen 60 minuuttisen peliajan ympärillä pyörii. Joskus kuulen puhuttavan että miksei ”ne” tai ”jyp” tee sitä ja tätä. Ei näiden yritysten johdossa ole pelkkiä tomppeleita. He tekevät varmasti parhaansa ja joukkueen etu ja menestyminen on heidän ykkösprioriteettinsa.

 

 

Niistä maagisista paineista olen puhunut moneen otteeseen. Niitä on nyt enemmän kuin koskaan. Jääkiekkoilijoilla on kyky paketoida päättynyt kausi, teipata se kauttaaltaan umpeen ja jalkapallomaalivahdin avauspotkulla täräyttää se kuuta kiertävälle radalle. Siis kuvainnollisesti. Jos kausi on onnistunut ja siitä on muistona mitali, jää mieleen viimeisen voiton jälkeen tukka märkänä harvoine hampaineen hikikamoissa, sandaalit ja sukat jalassa kopissa hymyilevät ja halailevat jätkät. Sen kirkkaimman tai pronssisen mitalin nimittäin. Vaikka sanotaan ettei hopee ole häpee, jääkiekkoilija oppii arvostamaan hopeista mitalia vasta tunteja tai päiviä hävityn ottelun jälkeen. Oli se ihan ok saavutus sittenkin.

 

 

 ”Kauden jälkeen pelaajat palaavat kotipaikkakunnilleen kuin Tokion metroverkosto. Myöhemmin kesällä he taas valuvat takaisin sinne mistä tulivat – tai toisaalle, kuin olisivat olleet vain lainassa perheidensä luona. ”

 

Jos kausi on ollut pettymys ja palautetta on tullut henkilökohtaisella tasolla, pelaajan saattaa kuitenkin olla vaikea jättää nämä tunteet edelliseen kauteen. Ne vaanivat taka-alalla mutta uuteen kauteen lähdetään aina koko organisaatiossa uudelta pohjalta eikä niille ole tilaa siinä hetkessä. Itseluottamuksen keräämiselle on kesäaikana hyvä väli. Nuorella iällä keinot eivät ole välttämättä muodostuneet rutiineiksi, joten paluu pihapeleille ja niihin muistoihin miksi jääkiekkoilijaksi on alun perin haluttu, sekä läheisten kannatteleva tuki ruokkii tätä. Jokaisella on omat mörkönsä mutta jääkiekkoilijan ei tulisi jäädä murehtimaan viime kaudella tehtyä huonoa vetoa tai tekemätöntä torjuntaa. Ne kuuluvat jo sinne historiaan ja menneet kaudet eivät määrittelee pelaajaa. Paitsi siinä vaiheessa kun on työtön ja vailla uutta sopimusta. Silloin on vain toivottava, että agentti on taitava ja löytää paikan juuri tämän pelaajan osaamista kaipaavaan koloon. Vähemmästäkin tuntee toivottomuutta. Kauden jälkeen pelaajat palaavat kotipaikkakunnilleen kuin Tokion metroverkosto. Myöhemmin kesällä he taas valuvat takaisin sinne mistä tulivat – tai toisaalle, kuin olisivat olleet vain lainassa perheidensä luona.

 

 

Toivossa on hyvä elää. Sanonta, joka lausutaan yleensä hieman sarkastisestikin jos joku heittää kommentin, joka on kuulijan mielestä liian absurdi ja tavoittamattomissa. Kuitenkin, ajattelen että tämä vanha sanonta merkitsee sitä, että kun on toivoa, siinä hetkessä on levollista olla. Ja kun on toivoa tulevasta, voi keskittyä tähtäämään teoillaan ja ajatuksillaan siihen. Tulee aika, että tämän kauden vaikeudet ovat ohi. Nämä epävarmuuden tunteet ovat vielä ohi. Fanien, työntekijöiden sekä pelaajien osalta. Ymmärrän että vaikeissa tilanteissa kaikki tuntuu ihan mahdottomalta mutta silloin olisi hyvä muistuttaa itseään siitä toivosta.

Kun toivon vastakohta toivottomuus nostaa päätään, häiritseekö negatiiviset tunteet järkeä. Voiko vain päättää ajatella toisin ja yrittää uudella silmällä. Voiko sen tartuttaa toisiin siirtämällä ajoittaiset negatiiviset tunteet sivuun sen edeltä mitä toivoo saavutettavan ja tsemppaamalla saada lisää joukkuehenkeä. Voiko negatiivisuutta torjua vai meneekö sen mukana kuin koskessa pystymättä jarruttamaan. Ja jos menee, onko se heikkoutta.

 

 ” On ilahduttavaa nähdä, kuinka jääkiekkokansa on lähtenyt mukaan tempauksiin ostamaan Myrsky -pehmoleluja ja pahvifiguureita katsomoon, jottei pelaajien tarvitsisi ihan täysin tyhjälle katsomolle pelata.”

 

Nyt pelataan tyhjille katsomoille ja tällä hetkellä ollaan sitä mieltä, että kausi pelataan loppuun riippumatta yleisörajoituksista. Tämä saa varmasti monenkin jääkiekkojoukkueen kirstunvartijan hampaat narskumaan pelosta. Tiettävästi yksikään joukkue ei voi tulla toimeen, mikäli lipputuloja ei saada. Tietyt menot kun ovat samat, oli halli täysi tai tyhjä. On ilahduttavaa nähdä, kuinka jääkiekkokansa on lähtenyt mukaan tempauksiin ostamaan Myrsky -pehmoleluja ja pahvifiguureita katsomoon, jottei pelaajien tarvitsisi ihan täysin tyhjälle katsomolle pelata. Kaikki tulo on myös tervetullutta ja on hienoa nähdä kuinka fanit kannattavat seuraansa. Ja siitä puheenollen, hatunnosto heille, jotka ovat viime pelit seisseet pakkasista huolimatta hallin ovien ulkopuolella kannattamassa omiaan. Itkuhan siinä pääsi, kun kotona lasten kanssa peliä katsoin ja kuvaaja sai näytettyä pelin päättymisen jälkeisen hetken, kun pelaajat kävivät tapansa mukaan fanikatsomopäädyssä kiittämässä fanejaan. Tällä kertaa he juuri ja juuri saivat näköyhteyden kaukalon kaarelta pleksin läpi ulko-oville, joiden takaa fanien kannustus ja rumpujen pauke kumpusi sisään. Hattu päästä. Tätä molemminpuolista kunnioitusta ei voi mitata rahassa!

 

 

Nyt on edessä kova rutistus pelejä. Tämä perheen kesken kotona oleilu päättyy. Perheenisä muuntautuu työhönsä fokusoituneeseen, suurimmaksi osaksi vain yönsä kotona viettävään zombiin. Mieheksi, joka tulee kotiin kun lapset ovat menneet jo nukkumaan ja joka lähtee aamulla suoraan sängystä jotta saa levätä mahdollisimman pitkään. Nyt tarvitaan kaikki voimat mutta kuulkaas, päivä alkaa pikkuhiljaa pitenemään ja aurinko hellii meitä upeudellaan. Siitä imetyllä voimalla nyt toiveikkaana kohti jääkiekon superviikkoa!

   

 

18. Tunteita ja tuoksuja

19.11.2020

Yt-neuvottelut ja palkanalennukset ovat tuoneet huolta ja murhetta. Media kertoo, että JYP on vaikeuksissa ja toki se luo turhautuneisuutta pelaajan perheen arkeen kun joka suunnasta tulee negatiivista painetta jatkuvalla syötöllä. Pelaajat on kolmena iltana viikossa esillä somessa, tv-uutisissa, tabloideissa ja radiossa joissa heidän edesottamuksensa jäällä ruoditaan. ”Topit” ja ”flopit” revitellään näissä samoissa medioissa. Ihan kuin missä vaan julkisessa työssä, paineet vaikuttavat varmasti koko perheeseen. Silti työt pitää hoitaa ja niin pojat kiskovat työasunsa päälle hartioillaan massiivinen taakka onnistumisesta.

Seurojen talousnäkymä on sen verran huono, että pelaajabudjetit varmasti kapenevat niin, ettei moneen pelaajaan ole enää tämän kauden jälkeen varaa. Onko pelaaja oman taloutensa nojalla valmis tai onko hänen edes mahdollista tiputtaa palkkaa niin paljon, että voisi jatkaa uraa vielä vai onko joukkueessa pelipaikkoja vain nuorille ja palkkatasoltaan sopivammille pelaajille. Kyllä se pelipaikka löytyy sanotaan monelle mutta pandemia-aika on saanut yhden jos toisenkin miettimään onko tämä enää sen arvoista. On myös pohdittava sitä, onko pelaaja valmis laittamaan kroppansa vielä vuodeksi peliin loukkaantumisen uhalla, sillä tällä kropalla pitäisi pystyä vielä monen monta vuotta harrastamaan urheilua tai edes ottamaan juoksuaskelia.

 

 ”Toki lopulta sitä pystyy käsittelemään vasta sitten kun se on todellisesti käsillä.”

Moni pelaaja onkin varmasti jo valmistautunut siihen, että tämä kausi tulee olemaan uran viimeinen. Kaikki yli kolmekymppiset ja vähänkin tulevaisuuteen vaikuttavia loukkaantumisia kokeneet aavistelevat, että hokkareille voi jo alkaa mittailemaan naulan paikkaa. Toki lopulta sitä pystyy käsittelemään vasta sitten kun se on todellisesti käsillä. Kautta pelataan peli peliltä. Mitään otteluohjelmassa olevaa peliä ei mietitä ennen, kun kyseisen pelin pelipalaveri alkaa. Seuraavaa kautta ei mietitä ennen, kun edellinen on pelattu. Uran jälkeinen aika on pöydällä sitten, kun päätös lopettamisesta todella tehdään.

Tuota aikaa puolisot odottavat innolla ja kauhulla. Se tulee olemaan suuri muutos perheen dynamiikassa. Kun ura loppuu, kesä menee ja uusi kausi muilla alkaa – silloin he ovat enää muisto vain vaikka ihan äsken he olivat pelaavassa kokoonpanossa ja kahvitaukojen puheenaihe. Toiset nauttivat siitä, ettei ole enää julkista painetta, toisille se saattaa olla vaikeaa. Mutta lasten osalta ajateltuna, isä onkin yhtäkkiä kotona ja viikonloppuisin katsotaan prime time tv-ohjelmat livenä eikä tallenteina, kun perjantai ja lauantai-illat ollaan oltu hallilla tai katsottu kotona iskän peliä. Isä pääsee myös viemään harrastuksiin, ehtii nähdä pelit ja kisat ja muut lapsille tärkeät asiat hoitopaikkojen ja koulujen joulu- ja kevätesityksiä myöten mitkä on heiltä ehkä aikaisemmin jäänyt välistä. Toki tänä vuonna kaikki on peruttu, etänä tai vanhemmilta pääsy kielletty mutta aikanaan taas saadaan nauttia näistä koko perheen voimin eikä lapselle tarvitse sanoa että olen pahoillani mutta iskällä on pelipäivä..

 

Kuva: Liis Kuuli

Suurin osa pelaajista ei ole ammatissa ollakseen parrasvaloissa. Toiset ovat sinne päätyneet vaikkapa persoonansa johdosta. Jotkut hakeutuvat uran jälkeen muihin töihin jääkiekkomaailmaan, sillä haluavat olla mukana tässä sirkuksessa vielä toisessakin roolissa. Paljon tietoa ja näkemystä kuitenkin on entisessä ammattiurheilijassa. Lajissa kuin lajissa ja he, jotka osaavat pukea ajatuksia sanoiksi, ovat enemmän kuin paikallaan kun kerrotaan tarinoita ja tuodaan pelin ulkopuolisia asioita esille. On ne sitten vakavia asiantuntijakommentteja tai huumoripitoista sisältöä.

Olen mielissäni siitä, miten jotkut ex-kiekkoilijat uusissa julkisissa ammateissaan loistavat tai ovat viihdepuolella esillä jokaisen tv-vastaanottimissa. Jääkiekkoilija voi taipua tangoon suorissa lähetyksissä tai yrittää ratkoa yhteiskunnallisiakin ongelmia maamme hallituksessa mutta ne kymmenet jääkiekkoilijat, jotka vuosittain lopettavat uransa, nauttivat arjesta ilman näitä paineita, alkavat opiskella, perustavat yrityksiä tai muuntautuvat koti-isiksi esimerkiksi päästäen vuosia kotia pyörittäneen ja lasten kanssa pelaajan perässä maailmalla reissanneen puolison vuorostaan työelämään.

 

Erityisesti tänä vuonna jääkiekkoilijoita on jäänyt työttömäksi vaikkei lopettaminen olisi alun perin ollut suunnitelmissa ja moni edelleen elättelee toiveita pelipaikan löytymisestä. Koronakevät palautti kaikki maailmalta kotiin ja ilman sopimusta olleista pelaajista vain osa sai pelipaikan tälle kaudelle. Niin moni heistä yrittää pitää itseään pelikunnossa kotikaupungissaan poikkeusolosuhteissa ja toivoo että se pelipaikka vielä löytyy.

 

”Olen ymmärtänyt, että muutaman jäärän kanssa on saanut jopa vähän neuvotella kun he eivät ole halunneet luopua jostain suojasta, joka ei todellakaan ole enää turvallinen mutta heille niillä on ollut jopa tunnearvoa”

Pari faktaa. Jokaisella pelaajalla on pelikamat, jotka kulkevat joukkueesta toiseen. Kentällä yhtenäinen joukkueelta saatava asu johon kuuluu pelipaita, pelisukat, hanskat, kypärä, kaulasuoja ja housut ovat samanlaiset mutta luistimet, polvisuojat, munasuojat, kyynärsuojat ja rintapanssari ovat varusteet, joita jotkut pelaajat ovat käyttäneet vuosia ja useimmiten ne ovat palvelleet useamman joukkueen pelipaidan alla. Mitä tulee alusasuun ja alussukkiin, niillä saattaa olla hyvinkin haiseva historia. Pelaajat saavat yleensä joukkueelta kauden aikana suojia ja varusteita tarvittaessa mutta moni pelaaja luottaa vanhaat hyväntuntuiseen, joka on muotoutunut ajan kuluessa. Olen ymmärtänyt, että muutaman jäärän kanssa on saanut jopa vähän neuvotella kun he eivät ole halunneet luopua jostain suojasta, joka ei todellakaan ole enää turvallinen mutta heille niillä on ollut jopa tunnearvoa. Turvallisuus ensin ja onneksi vuosien mittaan liigassa on otettu pakolliseksi käyttöön lisäsuojia, kuten kaula- ja korvasuojat sekä joustavat pleksit kaukaloihin estämään vammoja kontaktilajissa. Ja mitä tulee taikauskoon, tarinoita löytyy pelaajista, joiden on joka pelipäivä puettava kamat samassa järjestyksessä ja tehtävä kaikki rutiinit samalla tavalla.

Noh, nämä kamat sitten kerätään kasaan ja viedään sopimuksen päätyttyä, minnekäs muualle kuin kotiin. Oli se koti sitten miten suuri tahansa. Omakotitalo jossa on autotalli tai parvekkeeton yksiö. Toiset puolisot ovat niin onnekkaita, että pelaajalla on ajoissa uusi joukkue, jonka koppiin kamat viedään melkeinpä samalla reissulla kun ne vanhalta työpaikalta haetaan mutta osa joutuu elämään kuukausia tuon jättimäisen kassin kanssa jonka ohi kulkeminenkin muistuttaa hajullaan ammatista myös kesälomalla.

 

 ” Kyllä siinä vitsiä väännettiin kun tuuli siihen suuntaan missä vietimme kesäpäivää pihalla”

 

Muutama vuosi sitten luonamme asusti kesälapsena hetken eräs pelaaja, jonka ei kannattanut sillä hetkellä ottaa omaa asuntoa kaupungista, sillä hän oli muutaman kuukauden päästä lähdössä taas Eurooppaan. Hän kävi muiden paikkakunnalla kesää viettäneiden ammattilaisjääkiekkoilijoiden kanssa jäillä ja kamat kuivuivat takapihamme terassilla. Kyllä siinä vitsiä väännettiin kun tuuli siihen suuntaan missä vietimme kesäpäivää pihalla. Silloin muistutin itseäni siitä, kuinka onnellinen saan olla siitä, ettei minun ole tarvinnut edes nähdä isännän pelikamakassia vuosikausiin. Voin kertoa, että suurin osa pelaajien puolisoista inhoaa tuota kyseistä kassia. Muistan kyllä myös elävästi muuttomme ruotsista kun laivaan ajamassamme autossa oli kaikkien siellä kauden aikana tarvitsemiemme tavaroiden lisäksi ne pelikamat, jotka haisivat takaluukusta kaikkien lattiasta kattoon pakattujen kassien ja nyssyköiden läpi etupenkille asti. Jos ammattiuran jälkeen jääkiekkoharrastus jatkuu, on valmistauduttava siihen, että joudun elämään tuon jääkiekkovarustehajun kanssa ja saunassamme ei ole ainoastaan seitsemänvuotiaan pelikamat vaan myös vähän vanhemman pelimiehen.

 

Noh, toivotaan että JYP panee haisemaan ainakin viikonlopun peleissä!

 

 

17. Huolia ja unelmia

22.9.2020

Olemme viettäneet Jyväskylässä jo useamman vuoden ja jokainen syksy tuo mukanaan uutta. Pidän siitä, että tapaan syksyisin uusia puolisoita. Me jos jotkut tiedämme, kuinka tärkeää on pysyä pelaajan tukena ja olla se henkinen pakkipari, joka pelaa kaukalon ulkopuolella. Me emme välitä onko joku toinen puoliso työssä tai korkeasti koulutettu. Meitä on naisia monelta eri alalta, eri kokoisia ja näköisiä naisia ja meitä yhdistää rakkaus ammattilaisjääkiekkoilijaan. Toiset tuntevat lajin paremmin kuin toiset ja jokainen kannattaa omalla tavallaan mutta yhteinen päämäärä meillä kuitenkin on – nähdä oma puoliso ja joukkue menestyksekkäänä. Siinä sivussa, että omalla puolisolla on hyvä kausi, on pidettävä mielessä, ettei jääkiekossa kukaan ole yksilö. Suoritukset ovat välillä henkilökohtaisia mutta saavutukset tulevat joukkueena. Sanotaan että joukkue on niin hyvä, kuin sen pelaajat yhdessä. Niin on myös tärkeä meidän kotijoukkojen joukkue ja naisten yhteishenki.

 

Kuva: Liis Kuuli 

 

2020 on ollut aivan ahterista. Perheenjäsenten terveyden, kaikkien jaksamisen ja omien töiden lisäksi on ollut huolta jopa siitä alkaako kausi ollenkaan tai onko koko joukkuetta enää tulevaisuudessa olemassa. On ollut paineita miehen pelikunnosta ja siitä miten tuleva kausi saadaan sujumaan turvavälejä kunnioittaen, kun miehen työ velvoittaa matkustamaan johonkin päin suomea. Joka viikko. Miten myös me perheenjäsenet pystytään rajaamaan menot niin, että pysytään kaikki terveinä.

 

” Verkosto on laaja mutta usein käy niin että joku aina tuntee jonkun, joka on pelannut aikaisemmin jonkun kanssa jossain.”

 

Puolisot tarvitsevat kipeästi omaa verkostoaan ja vertaistukea uuden kauden alkaessa, joten on tärkeää, että naiset saavat tavata ja tutustua. Näin pääsemme luomaan kontaktimme. Suurin osa toki aina jo tuntee toisensa, sillä joskus saamme joukkueeseen paluumuuttajia tai pelaajia, joiden kanssa joku on pelannut jossain muualla samassa joukkueessa. Verkosto on laaja mutta usein käy niin että joku aina tuntee jonkun, joka on pelannut aikaisemmin jonkun kanssa jossain.

 

Kun poikkeustilanteessa ei annettujen ohjeiden ja rajoitteiden puitteissa saanut järjestää perinteistä kaudenaloitusjuhlaa, jossa olemme totutusti päässeet tapaamaan, on elintärkeiden kontaktien luominen jäänyt meille puolisoille. Tai pelaajille, jotka myös vielä itsekin hakevat paikkaansa joukkueessa.

 

Nuoriso usein ryhmäytyy ja perheellisiä yhdistävät lapset. Näistä naisista voi löytää sydänystävän kiinnostuksenkohteista tai iästä huolimatta. Ja niin meillekin on käynyt. Olemme löytäneet jääkiekon kautta hyviä ystäviä vaikka olemmekin syntyneet eri vuosikymmenellä. Joskus huvittaa, kun keskustellaan vanhoista tv-ohjelmista tai siitä missä oltiin suurten maailmantapahtumien aikaan. Useimmiten he ovat olleet silloin vielä vaipoissa tai alakoulussa mutta mitä tulee jääkiekkoon ja kuluvaan kauteen, ollaan samalla viivalla ja kauden käänteet ja niiden tuomat tunteet jaetaan ja ne ovat on yhteisiä.

 

Kerran mieheni oli kopissa rokkibiisin soidessa tokaissut nuorelle pelaajakaverilleen ”Olin kattomassa tätä bändiä livenä Vaasan Rantarockissa sinä vuonna kun sä synnyit” Ja niin vain he pelaavat rintarinnan.

 

 

Kuva: Liis Kuuli

 

 

Jokaisella meistä on unelmia ja tunnen että poikkeuksellisen kevään ja kesän aikana ihmiset ovat heränneet miettimään omiaan. On ollut meidän yhteinen toive ja unelma että miehen jääkiekkoura jatkuu mahdollisimman pitkään ja että työväline – hänen kroppansa kestää ikääntyessään ja vuosien varrella saatujen kolhujen jäljiltä. Että hän pystyisi suorittamaan vaaditulla tasolla, jotta hänen työpanoksensa poikisi uuden sopimuksen kausi kauden jälkeen. Unelmamme perheestä on kulkenut jääkiekon rinnalla ja kasvatamme kahta lasta, jotka ovat oppineet elämään kausikalenterin mukaan ja liikkuvat tottuneesti hallilla kuin kotonaan. Tähän asti toiveet ja unelmat ovat toteutuneet.

 

Mutta entä puolison omat unelmat. Mistä unelmoi ammattiurheilijan puoliso ja onko unelmille tilaa lajin armottomassa ympäristössä. On puolisoita, jotka toteuttavat omaa uraansa toisessa kaupungissa ja joskus tuntevat siitä huonoa omatuntoa, kun eivät voi olla koko ajan puolisonsa lähellä ja tukena. Toiset taas ovat lähteneet mukaan uudelle paikkakunnalle ja kipuilevat kun ei löydy oman alan töitä ja he joutuvat olemaan toimetta kotona. Usein ainakin Keski-Suomessa hyvän sponsoriverkoston kautta jotain aina löytyy mutta ulkomaille lähtiessä se ei aina onnistu. Tällöin puoliso saattaa tuntea itsensä turhautuneeksi, kun viikon kohokohta on ruokaostokset isossa marketissa, jonne lähdetään yhdessä. Tämän olen itsekin kokenut ulkomailla. Sitä miettii aamuisin pesisikö pyykkiä vai siivoaisiko kun jotain pitää jättää toisellekin päivälle tehtäväksi. Puolison elämä paikkakunnasta ja puolisoporukasta riippuen saattaa olla hyvinkin yksinäistä. Silloin tulee haaveiltua ja unelmoitua.

 

 

Kuva: Liis Kuuli

 

 

Koemme kaikki maailmanmuutoksesta johtuen erilaisia haasteita ja vaikeuksia. Se saattaa ahdistaa, tuntua epäreilulta tai joku voi tuntea merkityksettömyyden tunnetta. Niitä samoja tunteita tunnetaan myös meillä. Tätä tänä vuonna hieman normaalia myöhemmin alkavaa kautta kuitenkin odotetaan varmasti lisäksemme jokaisessa kiekko-orientoituneessa perheessä jo kovasti. Unelmoidaan oman joukkueen voitokkaasta kaudesta.

 

 

” Me jääkiekkoperheissä mietimme joskus, mitä sitten tapahtuu, kun miehen ura loppuu.”

 

Usein meitä kehoitetaan unelmoimaan isosti ja menemään kohti omia unelmia. Mikään ei ole mahdotonta jos on tarpeeksi tahtoa ja niin edelleen. Unelmista joskus ajatellaan, että sen pitää olla suurta ja poikkeuksellista. Muutto Bahamasaarille tai lottovoitto. On unelmia suuresta omaisuudesta tai kuuluisuudesta mutta usein haaveilun kohteena oleva menestyminen tai onnellisuus tulisi olla jokaisen omannäköistä ja siten merkityksellistä. Kun asiat jaottelee pienempiin osiin, niitä on useimmiten helpompi pureskella. Mieti mikä sinut tekee onnelliseksi juuri nyt. Mitä unelmoit saavuttavasi tällä viikolla tai tänä vuonna. Mikä on sinulle tärkeää ja mihin haluat panostaa, jotta pääsisit lähemmäksi sitä suurempaa unelmaa.

 

Me jääkiekkoperheissä mietimme joskus, mitä sitten tapahtuu, kun miehen ura loppuu. Sille ajalle on toki jo unelmia ja ideoita pöytälaatikossa mutta eletään tätä hetkeä. Peli peliltä ja kausi kaudelta niin kauan kun uraa riittää.

 

Juuri nyt itse unelmoin siitä, että kausi pääsisi käyntiin ja epäluulo ja pelko väistyisivät. Joskus muutokset voivat myös johtaa johonkin hyvään. Opitaan toisistamme ja itsestämme ja pakon edessä on mietittävä elämää eri näkökulmista. Myös unelmat voivat muuttaa muotoaan tai ne voivat sysäytyä alulle suurien muutosten vuoksi. Itse otin vuosia sivussa olleen haaveen eteen harppauksen työelämästä opintielle. Tällä kaudella perheessämme onkin siis kaksi opiskelijaa. Esikoisemme sekä äiti, jotka ovat nyt molemmat eppuluokkalaisia.

 

Nyt jos koskaan on aika olla rohkea ja valmistautua siihen, mitä elämä ja tuleva kausi tuovat tullessaan!

 

 

16. Miten tässä nyt näin kävi?

 

19.3.2020

 

Tapa jolla tämä kausi päättyi, yllätti kaikki. Koronaviruksen tavoitettua myös suomen, seurasimme muiden mukana maailman tilannetta huolestuneena. Niin vähän tiesimme vielä muutama viikko sitten, miten paljon se tulee muuttamaan arkeamme tulevina viikkoina tai jopa kuukausina.

 ” Alkaako loma siitä, pelataanko Playoff -paikasta vai voidaanko hengähtää hetki kun paikka suoraan jatkossa on jo takataskussa.”

 

Jokainen jääkiekkoilija odottaa pudotuspelejä malttamattomana. Joka vuosi olen täällä blogissakin hehkuttanut kuinka se on pelaajan parasta aikaa ja silloin urheilija todella syttyy rakastamaansa lajiin kun tuo aika kaudesta koittaa. Faneista puhumattakaan!

Koko pitkä runkosarja on pelattu ja sijoitus sarjataulukossa kertoo viimeisen runkosarjapelin päätyttyä mikä on perheessämme kevään ohjelma. Alkaako loma siitä, pelataanko Playoff -paikasta vai voidaanko hengähtää hetki kun paikka suoraan jatkossa on jo takataskussa. Tänä vuonna jo hyvän aikaa tiesimme JYPin hakevan jatkopaikkaa ”säälipeleistä” mutta kaikki siitä Vappuun saakka oli yhtä kysymysmerkkiä. Toivo siitä, että sinne asti pelataan oli suuri.

Kun joukkue lunastaa paikan Playoffseihin, alkaa aivan uudet pelit. Runkosarjan sijoituksilla ei enää ole painoarvoa ja jatkopaikoista taistellaan totisesti. Olimme henkisesti valmistautuneet runkosarjan viimeisiin otteluihin sekä pelien jatkumiseen. Playoffseja silmällä pitäen täytyy saada rauha valmistautumiseen, niin miehelle kuin muullekin perheelle, joten menot oli jo karsittu minimiin.

Lasten harrastukset ja omat työt kodin pyörityksen lisäksi tasapainoilivat kalenterissani kunnes hyvin pienessä hetkessä prioriteetit kääntyivät päälaelleen ja kalenteri tyhjeni. Kaikesta.

 

Päätös liigan välittömästä lopettamisesta oli mielestäni oikea. Kansallinen terveys ja pandemian pysäyttäminen ja tartuntojen minimointi on ehdottomasti tärkeämpää. Tuhansien ihmisten kokoontuminen vieriviereen hallille pystymättä tietämään kuka kanssakatsojista kantaa tarttuvaa virusta, olisi ollut järjetöntä. Täytyy kuitenkin myöntää että vaikka lopettamista spekuloitiin mediassakin joitakin päiviä, kyllä meillä oli totuttelemista tilanteeseen. Joka vuosi ne pelit loppuu voittoon tai häviöön. Tai henkilökohtaisella tasolla loukkaantumiseen mutta tämä oli poikkeustilanteiden poikkeustilanne ja vaati aika monta syvää epäuskoisuuden huokausta.

Vaikka tilanne ja sen vuoksi tehtävät toimet omalta osaltamme aiheuttavatkin huolta, en voi olla miettimättä myös sitä, kuinka moneen ihmiseen tämä maailmanlaajuinen tilanne vaikuttaa. Myös huoli ystävistä, jotka ovat jumissa maailmalla, on varjostanut arkeamme.

 

 

 

Poikani on vasta eskarilainen ja hän yllättävän hyvin ymmärsi että koronatilanteen kotimaassa muututtua ja hallituksen antamien linjausten tavoitettua urheiluseurat, sekä jääkiekko, että pesäpalloharrastus ovat nyt jäissä. Montaa muuta samanikäistä olen ymmärtänyt tämän harmittavan huomattavan paljon enemmän. Ja toki myös vanhempia harmittaa. Varsinkin kun on huoli siitä, saako maksua peruuntuneesta harjoituksista takaisin. Toivon että moni ymmärtäisi että jos oma talous antaa tässä tilanteessa periksi maksaa silti maksut tai edes osa siitä, joukkue ja seura on olemassa vielä syyskaudellakin ja harrastustoiminta jatkuu. Ihan kaikilla seuroilla tämä ei välttämättä toteudu. Myös moni liigajoukkue tekee viruksen aiheuttamien vaikutusten vuoksi lyhyeksi jääneen kauden myötä tappioita. Tiukkaa tulee tekemään myös monella pienellä yrityksellä. Siksi nyt jos koskaan on tärkeää panostaa paikallisiin. Kuluttaa viisaasti ja ostaa pieniltä yrittäjiltä.

 

Kuusivuotiaamme kevään treenien peruuntuminen ei hänen harrastamiseensa vaikuta ensi kaudella mutta entä jos hän olisi 17 -vuotias ja pelaisi todella hyvää kautta hyvässä joukkueessa. Nyt olisi aika näyttää ja ensi vuonna jalkaa pantaisi Liigan oven väliin. Mitä tunteita tämä herättäisi nuoressa jos näyttöjä ei pääsisikään antamaan.

Entä jos mieheni olisi päättänyt lopettaa uransa tähän kauteen. Ilman tätä virusta hänen pitkä uransa olisi saanut viimeiset pisteet ja pelatut pelit tilastoihin sekä hyvät muistot loppuun asti pelatuista peleissä. Ja nyt, yhtäkkiä hän olisikin eläkelöitynyt casuaalisti perjantain aamutreenien jälkeen tulleen tiedotteen myötä. Tunnen myötätuntoa kaikkia kohtaan kenelle näin kävi.

 

 

Maajoukkueessa pelaaminen on etuoikeus eikä suinkaan kenellekään varmaa joka vuosi. Naisten jääkiekkomaajoukkueen leirit oli miltei aloitettu kun päätös kisojen peruuttamisesta tuli. Kuinka monta miestä ja naista jotka mahdollisesti olisivat pelanneet tänä vuonna maajoukkueissa, ovat päättäneet lopettaa arvokisauransa tähän kauteen. Olympiaurheilijoista puhumattakaan. Jos vuosikin on jo pitkä aika ammattiurheilijan elämässä niin entäs neljä. Neljä vuotta myöhemmin urheilija – lajissa kuin lajissa ei välttämättä ole siinä samassa timanttisessa vireessä kuin juuri tänä vuonna olisi ollut.

Onneksi komiteat tekevät hartiavoimin töitä sen eteen, että kaikille kisoille ja tapahtumille saadaan uudet ajankohdat.

Niin tekevät myös artistien ja näyttelijöiden taustajoukot. On vaikeaa ennustaa kauanko tämä tilanne jatkuu ja toivoisin jokaiselta ihmiseltä inhimillisyyttä sekä yhteishenkeä epätietoisuuden aikana, jota elämme. Säännöt ja lait saattavat tuntua epäreiluilta ja liioitelluilta ja asioille tuntuu olevan monta mielipidettä.

 

Mitä jääkiekkoon tulee, suunnataan katseet ensi syksyyn ja tulevaan kauteen. Aletaan valmistautua ja käyttää energiaa siihen, mikä on hyvää. Jääkiekko ja urheilu ylipäätänsä. Siitä saamme taas nauttia ihan pian, sillä kesä hujahtaa ohi sillä aikaa kun räpäytämme silmiämme. Niinhän se aina tekee.

 

Ennen kaikkea, pidetään toisistamme huolta!

 

 

 

 

15. Tuulisia aikoja

 

27.1.2020

Siirtoikkuna sulkeutuu Helmikuussa ja fanien keskuudessa huhut käyvät kuumina. Pelko siirrosta ei kosketa niinkään omaa perhettäni, se ei ole kovin yleistä Liigassa mutta lätäkön takana monella se on todellinen. Siellä nopeat liikkeet ovat tuttuja ja siirtouutisia lukiessa sitä helposti vain tokaisee että jaa, tuo meni tuonne mutta mitä se oikeasti tarkoittaa pelaajalle ja kuinka montaa muuta perheenjäsentä siirto liikuttaa.

 

Välillä kotimaan jääkiekkojoukkueissakin tosin on tuulista. Ovi käy ja pelaajia tulee ja menee. Ei tosin välttämättä samalla ovenavauksella. JYP on tälle kaudelle tuulettanut koppia jo muutamaan kertaan.

Tomášek teki jatkosopimuksen JYPiin mutta muutaman kuukauden jälkeen hänestä luovuttiin. Riku Helenius ei tullut jäädäkseen vaikka paluu mestaruusvuoden jälkeen tehdyltä reissulta jypinkylään vaikutti hyvältä jatkumolta. Ossi Ikonen hyppäsi Pelicansin riveihin ja eteenpäin Saipaan. ja Aleksi Rutanen, Patrik Siikanen ja muita nuoria poikia pelaa milloin KeuPassa ja milloin JYPissä. Taasen Petrus Palmu tupsahti JYPiin ja lunasti hurrikaanin lailla paikkansa puna-musta-valkoisen joukon sydämissä yhden kuusikymmenminuuttisen aikana. Kuuntelin kun pelin jälkeen haastattelussa Petrus vaatimattomasti ihmetteli vähän itsekin että miten tässä nyt näin kävi että verkot heilui pelissä kaksi kertaa ja syöttöpisteitä kertyi saman verran. Haastattelijan kysyessä mitkä ovat hänen vahvuuksiaan, tämä nöyrän oloinen pelaaja vastasi että tässä on 169cm ja enempää ei ole. Noh, se tuntuisi riittävän Petrus!

Tämän jälkeen lisäyksiä on vielä tullut muun muassa Antti Kalapudaksen ja Julius Hongan myötä.

 

”Pelaaja saattaa uida syvissä vesissä ja käydä kovaa kamppailua minuutensa kanssa vaikka isossa kuvassa hän on vain siirretty pelaaja.”

 

Kun siirtoja tulee, pelaajan on otettava asiat mustavalkoisesti ja platonisesti. Oli sitten perhettä tai ei, kamat kassiin ja menoksi. Vaikka se olisikin väliaikaista ja vain sadan kilometrin päässä, on pelaajan muutettava rutiineitaan. Tutut pelikamat vaihtuu uusiin ja kopissa on löydettävä oma rooli uusien työkavereiden joukossa. Missä pelaaja tulee asumaan, miten työmatkan muutos vaikuttaa pelipäivän rutiineihin ja latautumiseen. Millaisia sääntöjä kopissa on. Millainen on uuden joukkueen oheisharjottelutapa, mistä kuljetaan halliin ja mistä jäälle.

Olen aina miettinyt sitä, miten joukkuetta lennosta vaihtava pelaaja ei vahingossa mene väärään vaihtoaitioon tai koppiin vanhasta tottumuksesta kun adrenaliinit pelissä on korkealla. On niinkin varmaan jollekin tapahtunut.

Näiden kavereiden on tehtävä paljon töitä henkisellä saralla kun työnantaja vaihtuu eikä irtisanomisaikaa mitata välttämättä päivissä vaan tunneissa. Työkaverit ja tavat ovat uudet ja niihin on vain sopeuduttava – nopeasti. Mutta käykö pelaaja läpi ajatuksia kuten; miksi minut siirrettiin, miksi juuri nyt? Onko persoonassani tai pelityylissä nyt jotain miksi näin kävi? Pelaaja saattaa uida syvissä vesissä ja käydä kovaa kamppailua minuutensa kanssa vaikka isossa kuvassa hän on vain siirretty pelaaja.

 

 

Parisuhteessa jokainen haluaa tulla rakastetuksi ja toivoo että toinen osoittaisi rakkautta. Jääkiekossa pelaaja haluaa tulla arvostetuksi ja että hänelle osoitetaan arvostusta.

Pitää osata rakastaa, jotta voi tulla rakastetuksi ja pitää osata arvostaa, jotta voi tulla arvostetuksi. Vai pitääkö? Arvostetaanko jääkiekossa enemmän heitä, jotka eivät kumarra ketään vai heitä, jotka ottavat kaikki huomioon? Melko selvää on, miten tämä asia menee jääkiekon ulkopuolella muissa työ-yhteisöissä. Mutta miten arvostusta voi ansaita?

Tällä kaudella Huoltaja-Virpan eläkkeelle jääminen sekä Riikka Sallisen pelinumeron jäädytys ja paidan nosto hallin kattoon herättivät kuten varmasti monen muunkin, allekirjoittaneen mielessä arvostusta ja kunnioitusta.

Ehkäpä arvostus tuo arvostusta. Samoin kuin rakkaus ruokkii rakkautta, ilo iloa, rohkeus rohkeutta – niin tekee kaiketi myös arvostus.

 

” Tässä jääkiekkosirkuksessa arvostan miestäni, joka laittaa kroppansa likoon ammattinsa puolesta ja pyrkii treenaamaan vielä näilläkin pelivuosilla itseään kehittäen.”

 

Jäin miettimään myös sitä, ketä arvostan ja ketkä ansaitsevat oman arvostukseni. Tässä jääkiekkosirkuksessa arvostan miestäni, joka laittaa kroppansa likoon ammattinsa puolesta ja pyrkii treenaamaan vielä näilläkin pelivuosilla itseään kehittäen. Arvostan hyvää valmentajaa, joka arvostaa pelaajia. Arvostan taustajoukoissa heitä, jotka ovat valmiita auttamaan, jakavat pyyteettömästi ajatuksia kanssani ja arvostavat minua. Arvostan muiden ihmisten mielipiteitä ja toivon että he tekevät samoin. Aina ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä mutta on fiksun ihmisen merkki jos pystyy keskustelemaan asioista eri kanteilta.

 

Ja mitä tämänhetkiseen jääkiekkoelämään tulee, tänä vuonna on ollut niin tuulista ettei mikään ole niin varma kuin epävarma. Juuri kun sijoitus sarjataulukossa tuntui saavan pysyvyyttä kärjestä, olemmekin yhtäkkiä karsintaviivan tuntumassa. Loukkaantumisia on tullut rikollisen paljon ja valmennuksessa on oletettavasti saatu harmaita hiuksia ketjujakojen kanssa. Siellä on mietitty kuumeisesti mikä toimii, mikä ei ja luulen että videoita on katsottu öitä myöten.

 

Ei auta kuin mennä peli kerrallaan ja katsomoissa voimme yrittää välittää hyvää energiaa ja kannustaa ruokkien pelaajien voitontahtoa, jotta tuulet olisivat pian taas suotuisat puna-musta-valkoiselle hurrikaanille!

 

 

14. Harmaa, harmaampi, harmain

 

 

28.11.2019

Kauden edettyä pidemmälle, jääkiekkoperheet alkavat tottua arkeen ja hallille mennään rutiininomaisesti viikosta toiseen pelejä katsomaan. Sää on harmaa ja kelit kylmenevät.

Kuten muutkin työssäkäyvät aikuiset, kiirehdimme aamuisin päiväkodilta töihin ja iltapäivisin töistä päiväkodille. Kun mennään töihin, on pimeää, kun lähdetään töistä, on pimeää. Pitää mennä kauppaan ja pitää laittaa ruokaa. Pitää peseytyä ja pitää laittaa lapset ajoissa nukkumaan, sillä aamut tuntuvat päivä päivältä vaikeammilta. On suoritettava. Mutta entä jos ei jaksa? Entä jos lähteekin töistä vähän aikaisemmin, hakee noutoruokaa ja ottaa vähän iisimmin. Itselleen voi olla joskus vähän armollinen. Mutta voiko jääkiekkoilija tehdä niin.

 

Usein mielletään että jääkiekkoilijat ovat rujoja miehiä jotka Tuntemattoman Sotilaan Koskelaa lainatakseni ”syö rautaa ja paskantaa kettinkiä”. Nuo oman elämänsä Lasse Virénit, ylväät suomileijonat ja Sisu –pastillimainoksen raavaat miehet, jotka eivät pelkää mitään. Kaikkien niiden suojusten, pelipaitojen, sisääntulomusiikkien ja erätaukohaastatteluissa hikeä valuvien kasvojen takaa on niin helppo unohtaa että hekin ovat ihmisiä.

 

Näin puolison näkökulmasta prioriteettilistamme kärkipäässä ei aina ole hyvinvointi. Edelle menee niin työ, muut perheenjäsenet kuin ulkoiset paineetkin ja niiden odotusten täyttäminen. Joskus mietin, olisiko aika pysähtyä kuuntelemaan omaa kehoa ja tunnistaa omat rajat. Niin meillä, kuin miehilläkin, keho voi reagoida fyysisesti tai psyykkisesti rasitukseen ja työyhteisö vaikuttaa vahvasti mielentilaan ja palautumiseen.

Kiekkoperheissä synkkenevää vuodenaikaa piristää marraskuussa häämöttävä maajoukkuetauko, kun tiedossa on muutaman päivän loma. Se menee aina aivan liian nopeasti vaikkei matkustaisikaan minnekään kauas. Vietämme aikaa perheen ja ystävien kesken ja nautimme hetken ilman että pitää olla jossain tai pitää tehdä jotain – koska jääkiekko.

 

 

Masennus, ahdistus, uupuminen, stressi – nämä sanat pyörivät ihmisten huulilla ja arjen keskusteluissa. Sosiaalisessa mediassa törmää usein kampanjoihin ja mainoksiin, jolla tuodaan esille tietoisuutta mielenterveydestä. Mielenterveydellä sanana koetaan usein olevan negatiivinen kaiku mutta mielen terveys on aivan yhtä tärkeää, kuin fyysinen. The World Health Organizationin – WHO:n mukaan stressin mukanaan tuomat ongelmat ovatkin yleisin sairauslomiin johtava syy.

 

Enemmän kuin koskaan, suomessa uuvutaan työssä ja siihen suhtaudutaan vakavasti. Työpaikoilla keskustellaan työntekijän jaksamisesta, pyritään helpottamaan ja keventämään työn kuormittavuutta ja tarjoamaan vaihtoehtoja työhön paluuseen mahdollisen sairausloman jälkeen. Herää kysymys, onko jääkiekkoilijalla aikaa uupua, sillä ovathan jääkiekkoilijat myös työntekijöitä. Työn keventäminen tai vaihtoehtojen tarjoaminen ei ainakaan ole mahdollista mutta käsitelläänkö kauden aikana vaivanneet asiat vasta kauden jälkeen vai tehdäänkö henkisen kuorman purku vasta uran loputtua.

 

”Kuuntelijalla ei tarvitse olla ratkaisuja, kunhan ne sanoo ääneen.”

 

Virheet kentällä saattavat johtaa siihen että katsojat lyttäävät, valmennukselta tulee palautetta ja ketjukaverit ovat hiljaa sen merkiksi ettei mokaa katsota hyvällä tai sanovat jotain huonoon sävyyn. Tämä luo paineita, joita kuka tahansa työntekijä ei esimieheltään tai kollegoiltaan välttämättä pystyisi ottamaan vastaan. Saati että hänen tarvitsisi. Vaatii urheilijalta paljon kestää kyseisessä työssä, jossa ryhmästä huolimatta pelaaja on kuitenkin yksin. Siksi on tärkeää että pelaajat tukeutuvat toisiinsa ja tuntevat veljeyttä.

Keskustelu on avainasia jos ei suju tai on paineita. On se sitten kanssapelaaja tai puoliso tai muu henkilö joka ymmärtää, keskustelu hänen kanssaan on hyvä. On tärkeää että on joku, keneen luottaa. Kun saa omasta systeemistään ulos painavat asiat, aukeaa huolet. Kuuntelijalla ei tarvitse olla ratkaisuja, kunhan ne sanoo ääneen.

 

 

”Jääkiekkoilijoilta niin kuin keneltä tahansa eri alojen työntekijöiltä vaaditaan joskus paljon, ajatus siitä että pitää aina mennä kovaa eteenpäin ja olla tehokas, voi kuormittaa mieltä.”

 

 

Työuupumus on ylirasitustila, joka muistuttaa urheilijoillakin usein todettua ylikuntoa. Kun uupumus etenee vaiheeseen, jolloin elimistö ja psyyke reagoi, ei kuormittavista tekijöistä ei ole helppo palautua.

Jääkiekkoilijoilta niin kuin keneltä tahansa eri alojen työntekijöiltä vaaditaan joskus paljon, ajatus siitä että pitää aina mennä kovaa eteenpäin ja olla tehokas, voi kuormittaa mieltä.

Jokaisen ihmisen kroppa elää eri tavalla päivästä, kuunkierrosta tai vuoden rytmistä riippuen eikä sitä ole luotu suorittamaan aina täysillä. Olemme myös yksilöinä erilaisia. Toiselle todella hyvä päivä on se, jolloin on heti aamusta vireessä ja saa eniten aikaiseksi nopealla tahdilla. Toiselle se on päivä, jolloin saa herätellä kroppaa rauhassa ja tehdä itselle tärkeitä asioita, jotka tuottavat mielihyvää ja iloa. Onnistumisen tunne ruokkii hyvinvointia ja auttaa jaksamaan.

 

Osalla liigajoukkueista on käytettävissä urheilupsykologi, joka tukee pelaajien henkistä hyvinvointia. Hänellä on keinoja avata lukkoja ja pelkoja sekä auttaa pelaajia löytämään keinot toimia omien vahvuuksiensa kautta. Mutta huomataanko pelaajien uupumus kopissa ja onko se heikkouden merkki. Työssä jossa on oltava valmiina joka päivä, suorittaminen ja paineet jäällä ovat todelliset. Jos ei kuulu automaattisesti pelaavaan kokoonpanoon, ei lipsumista katsota hyvällä. Sellainen voi vaikuttaa koko uraan jos yrittää tehdä asiat helpomman kautta.

Jos pelaaja uupuu tai ei toivu nopeasti, tilalle tulee joku muu, joka ottaa paikan kokoonpanossa. Valmennuksella ei ole aikaa odottaa onko pelaaja tänään henkisesti valmis painostukseen. Jos kentällä tulee epäonnistuminen ja palaute vaihtoaitiossa on sen mukainen, pystyykö pelaaja keräämään itsensä ja itseluottamuksella tekemään jälleen parhaansa seuraavassa vaihdossa. Tärkeintä olisi että hyväksyisi virheet ja jatkaisi yrittämistä.

 

Myös media luo omat paineensa. Kuten voittoputki ja ajatus siitä, että peliin lähdetään pakonomaisella voittamisen pakolla, jotta pystytään vastaamaan luotuihin paineisiin. Oikea voittoputki on se, kun peli on rentoa ja onnistumisia tulee putkeen vaikka ihan joka peliä ei voitettaisikaan. Vastapainona niille paineille on joukkueena saavutetut hetket.

 

”Fanit tuomitsee, valmennus tuomitsee, media tuomitsee. Hyvä kuitenkin olisi, ettei tuomitsisi itseään.”

 

Asiantuntijoiden kanssa käymieni keskusteluiden perusteella marraskuu ei jääkiekossa ehkä ole synkkään vuodenaikaan sidonnainen vaan tässä vaiheessa kausi on edennyt jo siihen pisteeseen, että viimeistään nyt nähdään mikä on tulevan kauden suunta. Pelaaja jo tietää miten omalta kohdalta kausi tulee menemään. Kun menee hyvin, pelaajat ovat hyvällä mielellä ja kopissa on huumoria. Silti kauden aikana jotkut pelaajat epäröivät omaa identiteettiään. Missä voisi parantaa, mitkä asiat jarruttavat omaa tekemistä. Se tunne moninkertaistuu jos menee huonosti. Viime kaudella, kun pelaaminen oli pelkkää taistelua, sellaisena aikana pelaamisen tuska sujumattomuudesta painaa mieliä. Suomalaiset ja varsinkin jurot jääkiekkoilijat saattavat olla huonoja mindfullness -periaatteiden käytössä. Meditaatioharjoitukset ja tuomitsemattomuuden periaate olisivat varmasti kohdallaan myös tässä ammatissa. Esimerkiksi hyvä harjoite; kun herää ja valmistautuu päivään, koittaa sinä päivänä olla tuomitsematta itseään. Urheilussa ja jääkiekossa on tuomarit tuomitsemassa. Joko voitetaan tai hävitään ja tuomitseminen kuuluu peliin. Fanit tuomitsee, valmennus tuomitsee, media tuomitsee. Hyvä kuitenkin olisi, ettei tuomitsisi itseään. Pitää hyväksyä se, ettei voi vaikuttaa kaikkiin asioihin.

 

Joukkueen mentaalivalmentaja ei puhu pelaajien kanssa niinkään pelistä vaan tilanteista. Mentaalivalmentaja on osana huoltotiimiä ja käytettävissä mutta olen kuullut että vaikka pelit kulkisivat, nuoremmat pelaajat haluavat kysyä ja keskustella mikä on mielen päällä. Vanhemmat haluavat puhua enemmän yleisesti ottaen ilmiöistä ja tiukkaan peliin latautumisesta mutteivät niinkään pyydä apua. Tässä on huomattavissa sukupolvellinen ero. He ovat urallansa jo pitkällä eikä kaikki mene enää ihon alle. He voivat kannatella muuta joukkuetta mutta nuoret taasen ovat helposti kiinni tunteessa.

 

 

Lokakuussa suomessakin vietettiin maailman mielenterveyspäivää. Silloin ihmisiä kehoitettiin kysymään tosiltaan maailman tärkein kysymys; mitä sinulle kuuluu? Mitä oikeasti kuuluu.

Katsoin taannoin TV:ssa pyörivän suomalaisista jääkiekkoilijoiden puolisoista ja heidän elämästään kertovan ohjelman erästä jaksoa, jossa yksi naisista puhui siitä, kuinka kuulumisista puhuttaessa usein päällimmäisenä keskustellaan siitä, miten miehen pelit sujuvat. Puhutaan peleistä ja treeneistä tai miehen loukkaantumisista ja niiden paranemisista eivätkä he juurikaan kysy mitä hänelle itselleen kuuluu. Ne miehen työasiat ovat näissä piireissä usein molempien kuulumiset ja jääkiekko menee siinäkin edelle. Huomaan sortuvani myös itse siihen, että kun minulta kysytään miten menee, vastaan kysymykseen kertomalla miten miehellä ja joukkueella menee. Pelit ovat nyt menneet hyvin ja voittojakin kertyi jopa 7 putkeen. Miksipä sitä ei ensimmäisenä haluaisi mainita. Mutta olen huomannut, että jos sanon että työssä on kiirettä, väsyttää sillä lapset valvottavat ja arki on raskasta, ihmiset eivät halua kuulla sitä. Aistin heidän reaktioistaan että se vaivaannuttaa heitä. Minun tulisi olla aina pirteä ja kannustava ja jaksaa. Huomaan toisinaan kotipeli-illan jälkeen kotiin tultuamme ja saatuani lapset nukkumaan, olevani lopen uupunut. Extrapaljon energiaa kuluu siihen, että yritän olla näyttämättä ajoittaista kuolemanväsymystäni nuorimmaisen valvotettua yöt jälleen viikkotolkulla ja pinnisteltyäni työpäiväni jälkeen koko sirkuksen päivällispöydän kautta hallille. Voisin toki olla lähtemättä mutta se kuuluu arkeemme ja hallilla kannustaminen on tärkeää. Koko perheelle.

Lähipiirissäni vaikuttavien henkilöiden uupumisen vierestä seuraaminen on pysäyttänyt ajattelemaan sitä omaa mielen terveyttä. ”Maailma pyörii ja huominen tulee vaikka antaisi itsensä välillä vain olla” sanoi eräs joogaopettaja. Tämän mielessä pitäen olen pyrkinyt muuttamaan omia ajattelutapojani ja ajattelemaan olevani tarpeeksi tärkeä kunnioittamaan itseäni pysähtymällä välillä ja opettelemalla päästämään irti asioista, jotka vaivaavat mieltä.

 

Jokainen päivä on loistava tilaisuus olla utelias. Ollaan nyt ainakin sitä mitä ollaan, koitetaan etsiä niitä väripilkkuja arjen harmauden keskellä ja muulloinkin kuin yhtenä päivänä vuodessa, muistetaanhan kysyä läheisiltä; mitä sinulle kuuluu?

 

Lähteet ajatusten takana;

Katri Syvärinen / Hidasta elämää

Liisa Uusitalo-Arola / Uuvuksissa kirja

 

 

13. Olipa kerran

12.9.2019

Suomessa on lukuisia junnujoukkueita, joissa pelaa tuhansia lapsia ja nuoria. Liigajoukkueisiin heistä nousee kuitenkin vain hyvin pieni osa. Kaikilla ei taidot tai pää kestä. Kaikista ei vain tule ammattilaisjääkiekkoilijoita. Siksi jokainen ammatikseen pelaava varmasti tuntee itsensä etuoikeutetuksi ja on ylpeä saamastaan mahdollisuudesta. Junnuikäisenä ei ole varmaa löytyykö pelipaikka liigajoukkueesta, eikä mikään tule ilmaiseksi.

Kun nuori pelaaja on nostettu koviin peleihin, sopimus seuraavalle kaudelle tai jopa kuukausille saattaa olla auki. On lunastettava paikkansa tai kiittää ja toivoa parasta jatkolle. Uusi joukkue löytyy tai ei mutta fakta on, että kaikki eivät saa lopettaa uraansa yli neljäkymmenvuotiaana median ympäröimänä kiitelleen pelikavereita, puhuen haikeasti taakse jäävästä hienosta urasta ja viimeisen pelin jälkeen kaukaloa kiertäen ja suosiotaan osoittaville faneille vilkutellen.

 

 

Muistellaan hetki Éric Perriniä ja hänen tunnelmallista jäähyväisotteluaan runkosarjan viimeisessä pelissä, jonka päätteeksi ainakaan allekirjoittaneen silmäkulmat eivät pysyneet kuivina. Miten joku voi olla niin tärkeä niin monelle – pelaamalla jääkiekkoa. Tämä kertoo siitä, että jääkiekko on muutakin kuin raavaiden miesten urheilulaji. Urheiluun kuuluu tunne ja sitä Éric sai aikaan. Plus, kuka voi lähteä JYPista toiseen Liiga –joukkueeseen. Vuosiksi. Ja palata kuin ei olisi poissa ollutkaan. Hän sykähdytti ja näytti esimerkillään tietä.

Silti, kun hallissa viimeisen pelin jälkeen valot sammuivat ja lentokoneen ”perävalot” häipyivät näkyvistä, on kuningas Perrinistä jäljellä enää muisto.

 

Niin moni pelaaja joka ei ole ollut joukkueen värikkäin hahmo, menestynyt seuraavaksi pelaamissaan joukkueissa tai työssään julkisuuden parissa, niin sanotusti unohtuu. Miten voi yhdessä hetkessä olla pelipäivien puheenaihe ja se, ketä katsotaan ruokakaupassa perään vaimolle kuiskaten että näitkö kuka tuossa meni? Ja hetken päästä voit kävellä kävelykadun päästä päähän ilman että kukaan edes kiinnittää huomiota. Näin vain unohtuu pelaajien lisäksi niin valmentajat kuin toimitusjohtajatkin.

Ne joukkueen henkilöt, jotka eivät suurelle yleisölle näy. He kenelle ei uuden pestin alkaessa pidetä pressitilaisuutta, eivät pelaajien tai meidän puolisoiden mielistä unohdu. Seuroissa on useimmiten huoltajien, lääkärien ja muiden toimihenkilöiden joukko, jotka hääräävät kulisseissa ja tekevät arvokasta työtä. Tänä vuonna joukkueeseen tulee parastakin pelaajaa suurempi lovi huoltaja Kari ”Virppa” Virpiön jäädessä eläkkeelle. Jotta yksikään pelaaja voi antaa jäällä parastaan, on nämä taustahenkilöt korvaamattomia. Myös me puolisot saamme heiltä apua ja tukea ja olemme kiitollisia siitä, että joku katsoo miestemme perään silloin kun emme itse ole paikalla. He toimivat yhteyshenkilöinä meille silloin, kun jälkikasvua odotetaan viimeisillään miesten ollessa puhelimitse tavoittamattomissa pelimatkalla. He ovat aina valmiita auttamaan haasteissa, joita perheet kokevat käytännön asioissa. Puhumattakaan siitä, että pelin jälkeen miestään hallin käytävällä odotellessa huoltajilta saa aina hyväntuulisen tervehdyksen ja lämpimän hymyn.

 

 

Sitten on näitä ”mikkoviitasia”, jotka ottavat peliuransa jälkeen oppia koulun penkillä ja plopsahtavat vuosienkin jälkeen takaisin jääkiekkosirkukseen uudessa roolissa. Ainakin uudella urheilutoimenjohtajalla on näkemystä pleksin molemmilta puolilta. Juoniorivalmennus ja -seuratoiminta on varmasti antanut myös perspektiiviä. Muun muassa oman vilkkaan juniorini koutsina toiminut Mikko Viitanen on henkilökohtaisen mielipiteeni mukaan juuri siellä missä pitääkin.

 

”Kun pelaaja kokee pahan loukkaantumisen, joka päättää uran siihen paikkaan, silloin nuollaan haavat ja jatketaan elämää uutta miettien.”

 

Kun jotain sattuu kesken kauden tai varsinkin siihen aikaan kaudesta kun pelit on kovimmillaan, sitä mietitään valmennuksen ja lääkärin kanssa onko vaiva liian paha etteikö sitä voisi teipata ja puuduttaa tai muutaman pelin levolla pelata kautta loppuun. Kyllä se mietityttää, miten vaiva vaikuttaa loppukauteen tai jopa loppu uraan. Kuinka paljon ja miten pelaaja jaksaakaan kantaa loukkaantumisia. Tämä on se sama, yksi keho joka jokaisella on ja jolla tulisi jaksaa myös aktiiviuran jälkeen. Vaikkei isoja operaatioita tarvitsisikaan uralla tehdä, ammattijääkiekkoilijaa kolottaa loppuelämänsä moneen paikkaan, se on varmaa!

 

Vaikka pelipaikkaa ei uran loppuvaiheessa ykkösliigasta enää löytyisi, toiset haluavat vielä pelata ja lähtevät täten ulkomaille jatkamaan uraansa. Niin sanotusti ”jäähdyttelemään”. Joskus sopimusta ei enää synny vaikka pelihaluja olisikin vielä ollut. Uran lopettaminen on yksi kiekkoilijan elämän vaikeimpia päätöksiä vaikka pitkän uran pelanneet ovat jo henkisesti valmistautuneet lopettamiseen kun pelivuosia on suotu ja kroppa on pysynyt kunnossa mutta silti se aiheuttaa joillekin kipuilua.

 

”JYPin yhteistyökumppaniverkosto on tarjonnut uransa lopettaneille pelaajille mahdollisuuden ponnistaa onnistuneesti työelämään ja sitä kautta myös puolisot ovat löytäneet työtä vieraasta kaupungista. Moni myös kouluttautuu aktiiviuran aikana.”

 

Se mitä meille tapahtuu miehen peliuran jälkeen, on mysteeri. Useasti on kysytty, mitä sitten kun jääkiekkoilu ammattilaisena loppuu? Kaikenlaista on mielessä mietitty ja jo ääneen sanottukin mutta tavallaan se tulevaisuus on vielä pidettävä taka-alalla. Tehdään nyt tätä ja katsotaan sitten, mitä elämä tuo tullessaan kun sen aika on.

Elämä on seikkailu eikä asioita pidä ottaa liian vakavasti. Tämä jääkiekkoelämä kaikessa haastavuudessaan on antanut meille paljon. Iloja ja suruja, ihania ihmisiä ja väkeviä ystävyyssuhteita. Sielunkumppanuutta ja yhteenkuuluvuutta. Vaikka joskus tuntuu että eihän tässä ole mitään järkeä! Miksei mieheni ole ihan vain normaaleissa päivätöissä. Silti, en vaihtaisi päivääkään pois.

 

Liigan alku on jo nurkan takana, joten kesälle sanotaan nyt haikeasti hei ja käännetään katseet syksyyn ja uuteen kauteen. Se tarkoittaa sitä, että prioriteetit perheessä taas muuttuvat kun jääkiekko sanelee tahdin. Kaivan siis tamburiinin kaapista ja kuljen letkeästi samassa rytmissä.

Game on! Nähdään hallilla!

 

12. Lopun alkua

 

18.3.2019

Kausi kiihtyy ja joukkueen tilanteen ollessa melko painostava, se näkyy myös kotona. Eletään veitsenterällä ja jokainen peli on voitettava. ”Jos” vierailee kaikkien huulilla useaan otteeseen jutellessani ihmisten kanssa peleistä.

 

Uupumus nostaa välillä päätään niin pelaajissa kuin puolisoissakin, kun runkosarjan loppua kohden sairasteluilta ei olla vältytty. Useamman pelaajan sekä myös valmentajan on kuume ja pöpöt kaataneet ja on jouduttu jännittämään peliä tavallisesta poikkeavilla kokoonpanoilla.

Myös meidän perheessä on tälle vuodelle otettu kaksi kierrosta flunssaa sekä oksennustautia. Eletäänhän jo maaliskuuta, joten vahvasti alkoi tämä vuosi. Olen valvonut öitä sairaiden lasten kanssa ja pidellyt ämpäriä jälkikasvun lisäksi myös oksentavalle miehelle. Tällaisina aikoina sitä miettii, olisiko tässä nyt tarpeeksi kuormaa yhdelle perheelle vai onko vielä lähellekään, sillä on ihmisiä, joilla on suurempiakin murheita kuin valvotut yöt.

 

 ”Tähän aikaan vuodesta mikään ei ole niin varma, kuin epävarma.”

 

Olen jo selannut kalenteria sekä tehnyt lomasuunnitelmia kauden päättymisen jälkeiselle ajalle. Näistä en toki miehelle vielä edes mainitse mitään, sillä annan hänen keskittyä pelaamiseen. Jotain on kuitenkin kahden lapsen kanssa matkustettaessa jo suunniteltava, sillä nelihenkinen perhe ei lähde lomalle tuosta vain parin päivän varoitusajalla. Se sama ”jos” toistuu ja ystäväpariskuntamme odottaa totutusti valmiudessa reissuun lähtöä kanssamme.

 

 

Aikaisemmin mainitsin siitä, että olen löytänyt itseni seuraamasta sarjataulukkoa ennen pelejä jo harvinaisen aikaisin ja laskeskelevani että jos tuo voittaa tuon ja tämä häviää tälle, on se edukasta meille. Noh, viimeisiä runkosarjan pelejä naisporukalla katsoessamme sarjataulukko oli tiiviisti koko pelin ajan esillä ja toiveikkaista pessimistisiin vaihtuvat spekulaatiot lentelivät pelin päätyttyä. Lopputulema oli kuitenkin se, että olimme vahvasti sitä mieltä, ettei pelit pääty vielä runkosarjaan. Eivätkä päättyneet. Kyllä oli viimeinen runkosarjaviikko varmasti niin fanien, kuin pelaajien perheissä yhtä jännitystä. Kaikki muu on ”pausella” ja fokus on peleissä.

 

 

Kun tärkeitä pelejä hävitään, moni puoliso miettii miten voisi omalla toiminnallaan edesauttaa pelaajan suorituksen tehostamista. Osa perheellisistä pelaajista muuttaa vierashuoneeseen nukkumaan jos perheessä on pieniä öitä valvottavia lapsia. Puoliso karsii omia menojaan, jotta voi hoitaa juoksevat asiat pelaajan puolesta. Toisella olalla keikkuu se hahmo, joka sanoo että kyllä tämä jo tältä kaudelta riittäisi ja toisella se, joka huutaa että päätyyn asti ja ei saa luovuttaa!

 

”Hyvä puoliso ei mieti niinkään sitä, mitä jonkun pitäisi tehdä paremmin vaan mitä minä voisin tehdä asian eteen. Negatiivisuudelle ei nyt ole sijaa”

 

Runkosarjan viimeisessä kotipelissä puin päälleni mieheni pelipaidan, sillä hän ja joukkue tarvitsi tukea. Jos positiivisilla viboilla on mitään merkitystä, niin nyt jos koskaan on sen aika. Istuin katsomossa ja tunsin kuinka pelipaita toi mielettömän voimaannuttavan tunteen. Ikään kuin olisin pukenut päälle alter egon. Mietin sitä fiilistä, millaistakohan se on kuulua JYPin kaltaiseen joukkueeseen ja ylpeydellä vetää päälle pelipaita ja astella voimaa uhkuen jäälle. Fanit pukeutuvat pelipaitaan ottelusta toiseen. Se henkii yhteenkuuluvuutta, uskoa ja sitoutumista joukkueeseen. Jääkiekko on tunnelaji. Jos sen katsominen ei tunnu miltään, seuraat väärää lajia.

 

Eikös olekin muuten huvittavaa että usein ihmiset käyttävät sanontoja ”me voitettiin” ja ”ne hävisivät”. Ollaan me ne ”me”.

#jyväskyläloppuunasti

 

 

 

                                                           11. Vapaalla

 

24.1.2019

Sillä moni pelaajista ei ole paikkakuntalaisia, vapaa-ajalla tavataan toisia pelaajia perheineen. Isät esimerkiksi riehuvat lasten kanssa sisäleikkipuistoissa tai käyvät luistelemassa. Mennään porukalla syömään juhlapyhinä tai muuten vaan, käydään messuilla ja markkinoilla, osallistutaan Jyväskylän lukuisiin tapahtumiin ja kyläillään. Saadaan apua muutoissa ja remonttiprojekteissa. Jaetaan neuvoja ja konsteja lapsiperhearkeen ja annetaan vertaistukea.

 

On tärkeää, että naiset pitävät yhtä, sillä se tukee yhteisöllisyyttä. Kauden aikana miesten poissa ollessa puolisoiden kesken vietetäänkin vapaa-aikaa porukalla vieraspelikisastudioita pitäen ja tehdään joskus myös reissuja vieraspeleihin.

Jos jollakin naisista on meneillään työn tai harrastusten saralta uusia tuulia, puolisot tsemppaavat ja kannustavat. Kun jollain puolisolla on vaikeaa, on joukossamme naisia, jotka eivät epäröi antaa tukeaan ja apuaan.

Jääkiekkoilijoiden puolisot ovat samassa tilanteessa, eikä toisille tarvitse selittää elämäntilannettaan. Meitä on erilaisia ihmisiä yli 15:ta vuoden ikähaarukassa ja kaikki tietävät haasteet ja tunteet mitä jääkiekkoperheissä käydään läpi.

 

 

Juhlapyhät ovat rauhoittumisen aikaa, paitsi ei jääkiekkoilijalle. Esimerkiksi joulupäivänä palataan jo työpaikkakunnalle mikäli pyhiksi on matkustettu perheen luo vaikka toiselle puolelle suomea. Tapaninpäivänä pelataan eikä kinkku tai autossa istutut kilometrit saisi näkyä kentällä.

Sunnuntai on jääkiekkoilijan vapaapäivä, vaikka Playoffsien aikaan ei sunnuntaitakaan ole enää pyhiä. Kevään arkipyhät menevät ohi ja pääsiäisen hiihtoreissut ja lapinmatkat ovat viime vuodet olleet haave vain, sillä pelit ovat joka kevät tuntuneet venyvän pidempään ja pidempään. Ja hyvä niin tietysti.

Kesällä toki on pitkä loma.. tai siis omatoiminen harjoittelujakso. Silloin jääkiekkoilija tekee työtään syksyä varten eli treenaa.

 

 ”Pelaajat istuvat kauden aikana sen verran paljon bussissa, ettei lyhyillä vapailla juuri tee mieli ajella pitkiä matkoja”

 

Moni pelaaja on vapaa-ajallaan somessa todella aktiivisia ja sosiaalisen median kautta jokainen voi ilmaista itseään. On paljon kanavia, joissa voi näyttää, mikä on omassa elämässä tärkeää, mistä pitää ja mitä mieltä on asioista. Profiilit ovat julkisia ja kaikki näkevät mitä he tekevät ja missä. Näin jokainen voi luoda omaa julkisuuskuvaansa kaukalon ulkopuolella. Pelaajan on kuitenkin tiedostettava mitä julkaisee ja miten se vaikuttaa lukijoihin, sillä esimerkiksi nuoret ottavat vaikutteita siitä, mitä esikuviltaan näkevät.

Vaikka pelaajille on joukkueen puolesta annettu ohjeita ja käytäntöjä mitä saa sosiaalisessa mediassa näyttää ja mitä ei, jokaisella on vastuu siitä, mitä kirjoittaa ja minkälaisia kuvia julkaisee.

 

 

Ammatin tuoma julkisuus voi olla hyvä tai huono asia riippuen kuinka arvostettu pelaaja on ja millä paikkakunnalla hän pelaa. Pienissä kaupungeissa tunnettavuus ja tunnistettavuus on taattu. Fiksu pelaaja käyttää sitä hyödykseen aktiiviuransa aikana luoden kontakteja. Jokaisella pelaajalla on varmasti myös aina hetki aikaa jutella faneille. Hyvä fani on rohkea mutta tietää missä menee raja. Hän kunnioittaa pelaajaa ja antaa tälle rauhan viettää vapaa-aikaansa ilman keskustelua töistään. Vaikkakin toki jääkiekkoilijan on edustettava myös vapaalla.

 

”Ihmissuhteet ovat tärkeitä. Hyvinvoinnin vuoksi on tärkeää saada viettää aikaa ihmisten kanssa, joiden seurasta saa voimaa ja positiivista energiaa.”

 

Kun tavallisessa jääkiekkoviikossa koittaa se vapaapäivä – sunnuntai, sitä haluaa tehdä jotain yhdessä perheenä ja toivoo, että miehellä on energiaa siihen.

Kun puoliso on viettänyt kotona valvottavan vauvan, uhmaiässä olevan taaperon tai kipeän lapsen kanssa valvoen kolmen pelin viikon selviytyen jälkikasvun kanssa myös kotipeleihin hallille, hän miettii sunnuntaina kumpi vanhemmista on se, joka tarvitsee enemmän lepoa. Äiti, jotta jaksaisi taas seuraavankin viikon tasapainotella työn ja perhe-elämän kanssa kuskaten lapset harrastuksiin ja juosta taaperon perässä vai mies, joka on viikon aikana matkustanut satoja kilometrejä bussissa ja viettää ainoaa päivää viikosta kun ei tarvitse tehdä mitään. Takaraivossa ja varsinkin jaloissa saattaa painaa vielä eilisillan peli.

Pitkän kauden aikana sitä toivoo että voisi elää edes yhden päivän kuin jääkiekkoa ei olisi olemassakaan.

Kuitenkin, kun koko perhe viihtyy kaupungissa, on pelaajankin helpompi keskittyä olennaiseen. Vapaa-ajalla tehdään muistoja. Vaikka tämä olisikin viimeinen kausi täällä, voimme sanoa sen olleen hyvä – vaikka sarjasijoitus ei olisikaan.

 

 

 

10. Synkkä jakso 

 

17.12.2018

Olen optimisti. Koko syksyn olen ollut aivan varma että kaudesta tulee hyvä. Vaikka alkukaudesta tappioita tulikin paljon ja sarjataulukossa oltiin keskiviivan alapuolella, sanoin epäilijöille että on sitä aikaisemminkin oltu häntäpäässä vielä joulun aikaan, kyllä JYP vielä nousee ja ehkä tämä on jopa se mestaruuskausi. Kuitenkin, peli toisensa jälkeen tilanne alkoi näyttää synkältä. Odotus ja toive siitä, että kaikki muuttuu paremmaksi tuli jokapäiväiseksi. Pitkän tappioputken jälkeen joka peliä ennen toiveikkaasti uhotaan että tänään voitetaan, tänään on hyvä peli. Ja peli näyttääkin hyvältä, ollaan voitolla mutta kolmanteen erään mennessä vierasjoukkue tulee tasoihin ja ohi tai viimeistään jatkoerässä voittaa pelin. Pettyneenä ja hammasta purren odotan miehen kopista pelin jälkeen ja yritän olla näyttämättä omaa pettymystä. Yritän tsempata toista ja olla tukena. Vaikka tekisi mieli sanoa että mitähän #%#&%# siellä taas tapahtui?!

Miehen kasvoilta voi lukea tilanteen ja nopean lasten tervehtimisen jälkeen menen jälkikasvun kanssa kotiin. Laitan lapset pian nukkumaan ja miehen myöhemmin saapuessa kotiin, on tunnelma painava ja raskas.

 

Valitettavasti nämä synkät ilta- ja aamurutiinit ovat toistuneet vähän liiankin usein.

 

Kun tappio tulee vieraspelissä ja matka kotiin on pitkä, on pelaajan puolisolla ensimmäisenä mielessä pelin päättyessä, kuinka puuduttava poikien bussimatka kotiin tulee olemaan. Moni pelaaja soittaa kotiin bussista mutta jotkut puolisoista tietävät, ettei huonosti menneen pelin jälkeen kannata odotella yhteydenottoa. Useimmiten isille lasten hyvänyön toivotukset videoviestinä tai -puheluna saattavat piristää ja saada ajatukset pois hävitystä pelistä.

 

Kun on hävitty, ei auta kun ajatella positiivisesti ja valmistautua taas huomenna koittavaan uuteen päivään. Uni ei pelin ja varsinkaan huonosti menneen pelin jälkeen miehelle tule ja usein valvon myötätunnosta. Herään toisen kääntyilyihin ja joskus keskellä yötä kuuntelen kolinaa keittiöstä kun mies on lähtenyt unettomana jääkaapille tankkaamaan. Aamu on hiljainen kun mies nousee ja hyvinkin pian ja vähin äänin lähtee hallille.

Palautuminenkin hankaloituu kun mieli on maassa.

 

Pelaajien lapset elävät mukana kauden vaiheissa ja poikamme ollessa pienempi, lohdutin myös häviöstä harmistunutta lasta. Harmitukseen vaikutti myös se, että voitetun pelin jälkeen pääsee koppiin, hävityn pelin jälkeen useimmiten ei.

Omatkin työt kärsivät kun ajatukset ovat muualla, puhumattakaan siitä, että työkaverit ja tutut kadunmiehet tuntuvat olevan kaikki jotain mieltä eilisestä pelistä.

 

Kuva: Jiri Halttunen

 

Yleensä sarjataulukkoa tulee kytättyä vasta PlayOffsien lähestyessä. Nyt kuitenkin olen löytänyt itseni ennen peliä kyttäämästä kuka pelaa ketä vastaan ja jos tuo voittaa tuon ja tämä tämän ja JYP voittaa, noustaan niin ja näin paljon sarjataulukossa. Piste-erot kun suurimmalla osalla joukkueista ovat tällä hetkellä hyvin pieniä. Valitettavasti olen joutunut huomaamaan, ettei suurin odotuksin ennen peliä tekemäni hyvä suunnitelma toteutunut.

 

Kun kuitenkin tulee vihdoin voitto, olo on huojentunut. Se pitkästä aikaa voitettu peli meni toki jatkoajalle kun kaveri on ottanut kiinni kahden maalin takaa. En pystynyt katsomaan sitä peliä  loppuun vaan kuuntelin eteisestä lasten kannustaessa olohuoneessa. Oksetti ja pyörrytti. Pelotti että taasko käy sama juttu.  Se helpotuksen tunne kun sekunnit kuluvat nollaan eikä vastustaja saa tasoitettua peliä saa toivoa sille, ettei tämä olekaan ihan p**ka kausi. Se tunne on hyvä.

 

Kun joukkue ei pärjää, ensin tuntuu turhautuneelta, sitten tulee pettymys ja lopuksi viha. Miksei tule voittoja. Mistä tämä johtuu ja mitä voisimme tehdä asialle. Jokainen perhe karsii ensin ylimääräiset menot ja pelaajalle yritetään antaa mahdollisimman paljon aikaa palautumiseen. Yritetään kiinnittää huomiota ruokavalioon ja karsitaan stressitekijät. Varsinkin lapsiperheissä, puoliso ottaa entistä enemmän ohjat arjen pyörittämisessä kun mies on vähäpuheinen zombi ja pinnakin tuntuu loppuvan yllättävän nopeasti.

Paras tapa saada ajatukset pois peleistä on kuitenkin tehdä jotain ihan muuta. Sekä joukkuekavereiden, että perheen kesken. Ei ole aikaa vaipua synkkyyteen ja edelleen toivon, että jäljellä oleva runkosarja vielä riittäisi kiriin.

 

Eräs pitkään jääkiekkoa seurannut henkilö sanoi minulle että JYP on ollut kärkikahinoissa vuodesta toiseen, olisiko se nyt niin kamalaa että yhtenä vuonna ei pärjättäisi. Vaikka ensin katsoin häntä kummeksuen että olipa tyhmästi sanottu niin, olisiko se?

 

Tätä kirjoittaessani kuitenkin viimeisistä yhdeksästä pelistä on voitettu kuusi, joten aion edelleen olla optimisti.

 

 

 

9. Paineet

 

5.11.2018

Jokainen kokee paineita jostain. Osaanko tehdä tämän kuten minulta odotetaan? Millainen minun tulisi olla, jotta kelpaan? Iän myötä se helpottaa, se on fakta mutta millaisia paineita kokee ammattiurheilija, jonka työ on julkista. Joukkueurheilija jonka tiimin onnistuminen on kiinni myös muusta, kuin omasta suorituksesta.

Kun ei kulje, kansa yleensä vaatii omasta mielestään huonojen pelaajien ja vähintään valmentajan vaihtamista. Päitä poikki ja uusia tilalle. Joukkueen menestys ja menestymättömyys on kuitenkin aina monen seikan summa.

 

Kuva: Jiri Halttunen

 

Moni jääkiekkoilija sanoo, että junnujoukkueissa pelatessa ei välttämättä osannut käsitellä paineita ja pettymystä eikä ollut henkistä valmennusta. Joko voitettiin tai hävittiin. Asioita ei käyty läpi. Moni on itse miettinyt miten käsitellä tunteitaan pelissä.

On hyvä että henkinen valmennus on nykyään osa kokonaisuutta. Koko joukkueelle ja jokaiselle erikseen suunnattua, joka ei ole pakollista mutta sitä saa käyttää.

”Tänä vuonna on ollut enemmän käytössä henkinen valmennus mutta jos asioita pitää hirveästi käydä kokoajan läpi, se voi olla raskasta. Jos kuitenkin menee kysymään apua, JYPissä sitä on aina tarjolla.” sanoo eräs pelaaja.

 

 

Monessa jääkiekkoilijan perheessä, niin myös meillä, koti on paikka missä ei juuri puhuta jääkiekosta arjessa. Eikä silloin kannatakaan edes kysyä miltä tuntuu, jos pelit ei ole menneet ihan putkeen. Nämä miehet tosin ovat hyviä peittämään tunteensa, eikä aina tiedä onko jokin pelissä jäänyt kaivelemaan. Pitkään jääkiekkoilijan rinnalla ollut yrittää löytää keinoja ymmärtää miestään uran eri vaiheilla, sillä useimmiten kysyttäessä kaikki on ”ihan jees”.

Toki on asioita, jotka pysyvät kopissa mutta paineista pitäisi pystyä puhumaan. Useimmiten hävityn pelin jälkeen pettymys, häpeä, epävarmuus ja turhautuminen jäävät hallille, eikä niitä asioita tuoda kotiin. Puoliso toivoo saavansa keskustella miehensä tuntemuksista, ei niinkään siitä, mikä joukkue on vastassa ja millaisilla odotuksilla seuraavaan peliin. Ne kysymykset esittää toimittajat.

Aina tulee huonoja pelejä ja parempia pelejä. Huonompia kausia ja parempia kausia. On kuitenkin yllättävän helppoa luottaa siihen, että tämä menee nyt näin, eikä stressaa miehen puolesta. Siihen ei voi ainakaan negatiivisella asenteella vaikuttaa positiivisesti.

Kun on lapsia, on myös vähemmän aikaa stressata miehen puolesta.

Huonoina hetkinä minun tehtävänä on tukea, olla se joka puhuu jostain muusta kuin jääkiekosta. Mies saa palautteen hallilla valmennukselta. Se on heidän työ – ei minun.

 

”Kotona katsoessa peli menee siinä sivussa lasten kanssa touhutessa mutta hallilla tunteet on niin paljon voimakkaampia. Yleisön reaktiot vierestä tarttuu ja kun pelaaja on itselle rakas, tuntee kaikki ne tunteet vahvasti siinä hetkessä.”- maalivahdin puoliso

 

 

 

 

                                                       Kuva: Jiri Halttunen

 

Joskus ihmettelen sitä, miten maalivahdit pystyvät keräämään itsensä vastajoukkueen tehtyä maalin. Kysyin ja sain vastauksia;

”Hetken ärsytys ja harmitus, joka menee ohi riippuen persoonasta. Suurimmalla osalla se on häviävä hetki. Jälkeen pelin se voi tuntua enemmän. Maaleja menee ja on mennyt aikaisemminkin ja tulee menemään, niin niitä ei jää miettimään.

Jos ihan pelin lopussa tulee maali, minkälainen maali vaan. Jatkoajalla tai pelin lopussa, se saattaa hieman kaivella.”

 

Jännitys ja paine on kuulemma maalivahdille hyvä asia, Se tulee omasta päästä ja helposti itse luo paineita itselleen. Maalivahti haluaa olla omalle joukkueelleen paras eikä pettää joukkuetta. Vastustaja, josta ei tiedä paljon ennalta, saattaa tuoda enemmän paineita. Kuten esimerkiksi chl joukkueet.

Videoita ei maalivahdit juuri katsele. Kun pelaa paljon samoja pelaajia vastaan, oppii mihin he koittavat laukoa vai etsivätkö syöttöä. Joskus katsomalla muiden joukkueiden pelejä, oppii katsomaan miten pelaaja tulee esimerkiksi rankkarivetoon.

Playoff -aikaan käydään koko joukkueella enemmän yksittäisiä pelaajia läpi ennakoivaa peliä varten.

 

”Nuorempana junioreissa tai myöhemmin liigan alku-uralla ei ollut niin paljon pelejä alla eikä osannut samalla tavalla käsitellä paineita, kuin nyt. Silloin yksikin maali tai peli tuntui tärkeimmältä siinä hetkessä.”

 

Toki valmentaja saattaa määrätä jonkun loppuerän ajaksi vilttiketjuun mutta entä jos maalivahti käsketään vaihtoon. Miltä se tuntuu?

”Sitten pitää ajatella että mitä sitten. Jos ei vaan kulje, ”pääsee” pois joukkueen parhaaksi. Jos toisella mokella olisi parempi päivä ja samalla omille koitetaan näyttää että peliä pitää muuttaa. Siinä hetkessä tietää mikä on ajatus vaihdon takana eikä se mene tunteisiin. Joskus tilanteille ei mahdeta mitään. Totta kai on pettynyt mutta ei loukkaantunut asiasta.”

 

Entä kun joukkueeseen hankitaan kesken kauden uusia pelaajia. Nuorta kenttäpelaaja, joka on epävarma paikastaan, se saattaa mahdollisesti epävarmemmaksi mutta laittaa myös antamaan itsestään vielä enemmän. Tässä lajissa pelataan kuitenkin joukkueelle ja normaali kilpailu on enemmän kuin tervettä, se kehittää pelaajaa ja ruokkii yksilöiden nälkää pelata. Aina on hyvä olla vähän varpaillaan.

 

Kuva: Jiri Halttunen

 

Entä valmentajan paineet. Tämän kauden JYPin valmentaja on saanut mediassa osakseen paljon huomiota ollessaan muita valmentajia nuorempi ja kokemattomampi. Luoko tämä lisää paineita kun on suurennuslasin alla? Ehkä. Ehkä ei.

 

Ei kuitenkaan ole ennennäkemätöntä alavireisen syksyn jälkeen joukkueen nousu hirmuisella voittopyrähdyksellä Playoffseihin saakka, joten ei ihan vielä polteta pelipaitoja takapihan grillissä. Mikään ei ole varmaa ennen kuin se on varmaa. Annetaan poikien pelata.
Harmittavaa toki on CHL:sta niin alkumetreillä tippuminen mutta positiivista on se, että JYP on viime vuoden mestari.

 

 

 

8.Kun sattuu

26.9.2018

Mieheltäni on operoitu monta raajaa. Molemmat olkapäät, molemmat ranteet ja polvi – kahdesti. Murtumia on ollut nilkassa, jalkapöydässä ja lukemattomissa kylkiluissa. Tähänastisen uran aikana naamaan on ommeltu yhteensä parikymmentä tikkiä.

Näin kauden alussa muutaman liigapelin jälkeen on kaukalosta jo autettu ulos muutama loukkaantunut pelaaja. Keskustelimme muutaman puolison kanssa siitä, mitä me ajattelemme aiheesta.

Kun pelaaja jää taklauksen tai yhteentörmäyksen jälkeen jäälle makaamaan ja pitelemään jotakin jäsentään, se tuntuu pahalta. Vielä enemmän kun kyseessä on oman joukkueen pelaaja. Nopeiden tilanteiden lajissa sitä aina toivoo, että kyse on pienestä vammasta joka ei vaadi tikkejä, sairaalahoitoa tai varsinkaan loppukauden sivussa oloa. Jääkiekkoilijoilla on tapana saada osumaa naamaan ja usein tilanne näyttää pahalta, vaikkei vamma olisi suuri. Joskus kun kopissa on saatu otettua happea, jatketaan peli loppuun. Ihailen näiden pelaajien asennetta palata seuraavaan erään vaikka naamassa on puoli tusinaa tikkiä. Tosin adrenaliinin vuoksi kipu hiipii naamaan vasta pelin jälkeen.

”Mitä läheisempi ja tutumpi, sitä kovemmin sitä elää mukana. Joskus otan vähän liiankin rankasti toisten loukkaantumiset. Aina sitä miettii, miltä sen ihmisen puolisosta ja läheisistä tuntuu. Ja sitä, että se olisi voinut olla myös oma mies”

 

Viime kaudella istuin katsomossa erän alkaessa katseellani etsien. Ei ole kentällä eikä vaihtoaitiossa. Mitä on tapahtunut, miksen huomannut mitään, missä tilanteessa tapahtui ja mitä? Tutut kanssakatsojat kääntyilevät kysymään mitä kävi ja tiedänkö jotain – en tiedä. Viesti tulee puhelimeen – ei käynyt pahemmin. Pelin jälkeen kannattelen linkuttavaa itseäni 30cm pidempää ja parikymmentä kiloa painavampaa miestä autolle toinen lapsi sylissä ja toista kädestä pitäen. Mies irvistelee vääntäytyessään autoon. Ainoa asia mielessäni on saada mies kuntoon ja kipu pois. Valmentajan murhe on seuraavan pelin kentälliset. Jos kyseessä olisi finaalipelit, saattaisi suustani päästä voimasana, sillä tietäisin miestäni harmittavan siinä hetkessä enemmän se, kuin vamma.

 

Kevääseen päin mennessä pysytään hiljaa vammoista ettei vastustaja saa vihiä heikoista kohdista. Käydään joukkueen lääkärillä. Tikataan, teipataan ja puudutetaan. Valmentaja soittelee. Lääkäri soittelee. Pystyykö pelaamaan? Paine on kova ja kotisohvalla toinen vääntelehtii katsoessaan peliä. Miestä hoivataan lastenhoidon lomassa ja ainoa positiivinen asia silloin on se, että mies on kokoajan kotona ja pahimmista kivuista päästyään pystyy muun muassa vaihtamaan vaippaa ja olemaan avuksi lasten kanssa. Sen lisäksi että olen kokki ja autonkuljettaja, olen myös pätevä kotisairaanhoitaja. Lääkekaapista löytyykin tavallista laajempi arsenaali paikkausvälineitä.

Kun loukkaantumisen johdosta joudutaan tekemään leikkaus, ensimmäinen pelko on että oliko tämä tässä. Miten siitä toipuu pelikuntoon ja onko se mahdollista. Kauanko siihen menee. Onko paljon isoja operaatioita edessä vai selvitäänkö yhdellä. Jos loukkaantuminen käy kesken kauden, onko kausi paketissa. Mitä tapahtuu jos ei ole seuraavalle kaudelle sopimusta.

”Kun toipumisaika on pitkä, tuntuu kurjalta toisen puolesta. Sitä miettii miten voisi itse helpottaa toisen oloa sillä tietää, että toisesta tuntuu kurjalta ja haluaisi itsekin, että mies pääsisi jo pelaamaan. Toipumisen etenemisen seuraaminen on mahtavaa ja sitä on onnellinen toisen puolesta kun tulee selvyys takaisin peleihin pääsemisestä.”

Mitä tunteita käydäänkään läpi, kun televisiosta vieraspeliä katsoessa näkee kun oma puoliso loukkaantuu ja talutetaan pois jäältä. Selostaja kertoo, jos on nähnyt tarkemmin kuin mitä kuvissa näkyy. Yleisö taputtaa kannustuksen merkiksi ja peli jatkuu. Tunne on kamala, kun ei saa puhelimella kiinni ja on vain odotettava, että joku ilmoittaa jotakin.

Pahimmassa tapauksessa pelaaja viettää yön sairaalassa vieraspelipaikkakunnalla.

 

 

Kun sattuu ulkomailla esiin nousee lisää kysymyksiä. Onko paikan päällä pätevät lääkärit ja millainen on vammojen laadun selvitys. Kielimuuri saattaa nousta ongelmaksi ja moni toivookin pääsevänsä Suomeen hoitoon. Haastetta luo se, missä liigassa pelataan – idässä vai lännessä. On selvitettävä mitä tulee vaatia, jos vammaa ei meinata tutkia kunnolla tai pelaajaa painostetaan pelaamaan liian ajoissa. Valmennus toivoo usein, ettei tarvitse leikata, sillä leikkaus pidentää aina toipumista. Varsinkin, jos pelaaja on yhden vuoden sopimuksella, on kallista pitää loukkaantunutta pelaajaa katsomossa. Jossain päin maailmaa peli on julmaa eikä pelaajia ohjata oikeanlaiseen hoitoon kustannussyistä. Kauden jälkeen ei ole enää seuran huoli miten pelaaja toipuu. Jossain voi tulla potkut vähemmästäkin, joten paine siitä, että pitää pysyä terveenä, saattaa olla suuri.

”Kun mies on loukkaantuneena ulkomailla ja vaimo lapsineen Suomessa, voisi kuvitella että aikuinen mies pärjää ,mutta henkinen tuki on ehdottoman tärkeää.”

Liigassa taklaamisiin ja turva-asioihin on viime vuosina tartuttu ja tehty muutoksia.

Rangaistuksia on kovennettu ja tilanteita tarkastellaan sekä rangaistuksia jaetaan herkemmin myös jälkikäteen. Kaikki pelaajat käyvät myös ennen kauden alkua testissä, jossa tutkitaan pelaajien tasapainoa, reaktiokykyä sekä muistia. Näistä tuloksista on vertailukohtia, jos päähän kohdistuu isku.

Luulen, että myytti pelaajien usuttamisesta runnomaan tiettyjä pelaajia kauden kiihtyessä on myytti. Tappelut tuo halliin kuitenkin hurmosta ja myönnän, sytyn itsekin kun hanskat tippuvat jäähän. Toiset taas eivät pysty katsomaan ja pitävät sitä liian hurjana.

 

 

Vaikka tämä on urheilua ja ehkä juuri siksi, tulisi ajatella ihmistä ja ihmisarvoa. Jokaisen tulisi toimia siten, että kunnioittaa toista vaarantamatta tämän terveyttä. Pitäisi muistaa, että kuka tahansa voi milloin tahansa olla uusi joukkuekaveri. Pelaajat pystyvät lyömään kättä päälle, kaikki on ok, mutta osaavatko puolisot olla kantamatta kaunaa? Jääkö puolisoa kaivelemaan se, kuka taklasi ja kenen korkeasta mailasta tikit johtuivat. Laitetaanko nimi muistiin? Ei välttämättä. Mieleeni tulee myös ikä. Ajattelisiko kaksikymppinen minä samoin kuin nyt..

Ai muuten. Entä kun pelaajan puolisoa sattuu? On sitten mennyt selkä, käsi, jalka, puoliso on kuumetaudissa tai tikattavana – pelaajan aikatauluihin se ei vaikuta. Silloin taas vähän kikkaillaan perheen menoja ja tanssitaan nuoralla. Kaksivuotiaamme sanoin; ”onneksi se paranee”.

 

 

7. Taas mennään

31.8.2018

Harjoituspelit ovat nyt takana ja taas on päästy jääkiekon makuun. CHL starttasi hienosti ja viime kauden mestaruuden jälkeen odotettavissa on paljon pelejä myös ulkomailla. Näin uuden kauden alussa tuntuu viime kausi kovin kaukaiselta. On kuin siitä olisi jo ikuisuus.

 

Kauden jälkeen toivutaan joko pettymyksestä tai voitonjuhlista. Lomaillaan pari viikkoa ja ollaan tekemättä yhtään mitään. Tai ainakin yritetään. Koko pitkä talvi ollaan kiinni jääkiekossa ja tämän jälkeen moni lähtee mielellään reissuun jos vain muun perheen töiden ja koulujen osalta mahdollisuus on. Loman jälkeen alkaa treenit. Arki rullaa perheessä ja totutellaan siihen, ettei joka toinen ilta suuntana ole jäähalli. Joukkue on vajaa ja nuoret ja vanhat treenaavat omia menojaan. Toiset orjallisemmin ja toiset vapaammin. Muutama viikko treeniä, koko joukkueen yhteinen leiri ja alkaa omatoiminen harjoittelujakso. Se ”kuuden viikon kesäloma”.

 

 

 

Kun mieheni oli parikymppinen, omatoiminen loma tarkoitti sitä, että käytiin muutamalla lenkillä ja salilla silloin tällöin. Noin viikkoa ennen uuden kauden treenien alkua ja muutama kesäkilo vyötäröllä sitä mies alkoi miettiä että pitikö tässä jotain treenatakin eikä vain lomailla ja juhlia. Silloin lomat olivat lyhemmät ja joukkueen yhteisissä kesätreeneissä treenattiin kovempaa, joten muutaman viikon loma oli totisesti lomaa. Toista se on nyt. Yli kolmekymppinen pitää kropastaan huolta myös kesällä ja keskittyy treeneihin. Hän miettii mitä tekee minäkin päivänä ja kuinka kaikkien kesälomareissujen ja eri paikkakunnilla juhlittavien perhejuhlien lomassa voi treenata. Kun ikää tulee, kropasta täytyy pitää enemmän huolta. Sillä voi helposti ostaa ammattilaisuralleen lisävuosia.

Nykypäivän nuoret pelaajat pitävät myös huolta omista treeneistään. Mennyttä on ajatusmalli että lomalla ollaan vapaita kaikesta rutiineista ja kapinallisesti ollaan tekemättä yhtään mitään. Pääosassa uuden sukupolven treenaamisessa on fokus. Miksi tehdään. Mitä varten. Ja millä tavalla.

 

Kesällä rakennetaan ja ylläpidetään kuntopohjaa.

 

Moni pelaaja viettää kesäisin aikaa mökillä tai veneillen. Tuntuu että kauden hälinän jälkeen moni hakeutuu luontoon ja rauhallisille rannoille. Omalla mökillämme urheilusuorituksiksi voi laskea puuhommat ja mökkitiemme kymmenkilometrinen lenkki saa ajoittain uusia aika ja syke-ennätyksiä. Mökillämme on myös vajaan rakennettu sali, josta löytyy kehonhuoltoon liittyvien välineiden lisäksi punnerruspenkki ja kyykkyteline painoineen sekä nyrkkeilysäkki. Terassilla harrastetaan kuntopiiriä ja Päijänteen viileässä vedessä verenkiertokin edistyy. Tänä kesänä tosin on tarjettu jopa uida.

 

 

 

Kesän jälkeen jokaisessa perheellisessä jääkiekkoilijataloudessa totutellaan arkeen, jossa iskä ei treenaa silloin kun se on muiden menojen mukaan mahdollista vaan taas kuljetaan kello kaulassa ja hallilla on oltava tiettyyn aikaan.

Arki alkoi kuin nyrkinisku silmään. Kahdet jäätreenit päivässä, monesti viikossa. Mies lähtee aamulla ja palaa lasten iltapuuhille. Olen taas vastuussa kaikista perheen arkimenoista. Yh-aika, tulit liian pian. Onneksi näyttää siltä, että uusi valmentaja on ottanut alkuun tiukan otteen pojista ja antaa köyttä muutaman viikon kaukalon laitoihin paiskomisen jälkeen. Valmentajan vaihduttua, tunnustellaan ja haistellaan. Myös puolisot ovat uteliaita siitä, mitä ajatuksia uudistukset tuovat miehen mieleen.

 

 

On tärkeää kauden jälkeen katsoa peiliin ja koittaa parhaansa mukaan vahvistaa omia heikkouksiaan.

Niin henkisellä, kuin fyysiselläkin tasolla.

 

Uuden kauden alkaessa sitä kaipaa jälleen heitä, kenen kanssa ystävystyi ja vietti aikaa edellisellä kaudella. Heitä jotka eivät palaakaan enää JYPin koppiin. Heitä, jotka eivät tällä kaudella istu kanssani samassa katsomossa. Ollaan yhteydessä ja jännitetään minne sitä tämän kesän uunituoreet vanhemmat päätyvät ja millaista on opetella vanhemmuutta kaukana tukiverkostosta uudessa kaupungissa tai jopa ulkomailla. Tai mistä napsahtaa pelipaikka heille, jotka eivät ole vielä sopimusta tehneet. Vaikka pelaajien siirto, ostaminen ja myyminen taitojen perusteella silkkana kauppatavarana kuuluu lajiin, joskus on vaikeaa olla tukena kun jollekin ei paikkaa meinaa löytyä. Samalla kun omalla miehellä turvallisesti sopimus jatkuu seuraavalle kaudelle.

Käytännössähän pelaaja on perheen tai puolison kanssa muuttanut keväällä edellisen kauden paikkakunnalta joko takaisin omaan kotiinsa tai vanhempien nurkkiin siksi aikaa, kun seuraavan kauden kuviot selviävät. Kokoajan ollaan valmiustilassa ja odotetaan. Ollaan yhteydessä agenttiin. Mietitään mitä ja minne ensisijaisesti halutaan vai ollaanko tilanteessa, jossa se pitää ottaa mitä tarjotaan. Laskeeko tulot, onko enää asiaa kotimaan liigaan jos lähtee ulkomaille pienen kaupungin joukkueeseen. Mitä se tekee uralle ja olisiko vielä jotain muuta tarjolla. On täysin uhkapeliä, ottaako tarjottu paikka vai jäädäkö odottamaan jos jotain muuta ilmaantuu. Vai jäikö tämä tähän. Pitääkö laittaa hokkarit naulaan pakosta. Koska uutta sopimusta ei vain enää löytynyt.

Ja jos pääsee try outille, millaisilla paineilla sinne lähdetään. Mahdollisesti päivän varoitusajalla sitä pelaaja on jo matkalla lentokentälle ja vilkuttelee puolisolle heipat. Katsotaan miltä ensimmäiset päivät näyttää. Tuletko perässä ja mitä tässä tapahtuu.

 

Vaikka mikään ei ole niin varmaa, kuin epävarma. Kaikki järjestyy aina. Yksi pelaa siellä ja toinen täällä mutta päämäärä on kaikilla sama – jääkiekko. Let´s play some hockey.

 

 

6.Myrskyn jälkeen

 

19.4.2018

 

Kauden aikana huokaillaan, että onpas tämä kausi jotenkin tuntunut pitkältä. Kerta toisensa jälkeen rutiininomaisesti puetaan lapset ja kiirehditään kohti hallia. Tervehditään tutut ja vaihdetaan kuulumiset. Vastustajat vaihtuvat. Ja kuin yllättäen, pelejä ei ole enää jäljellä kuin muutama ja ne alkaa – playoffsit. Kaikki muu pysähtyy. Joku kysyy, mitä teette viikon päästä viikonloppuna? Ei pysty tekemään suunnitelmia, koska ei ole peliaikatauluja niin pitkälle. Se riippuu peleistä!

Toisella paikkakunnalla asuvalla kummipojalla on syntymäpäiväjuhlat. Lähetän tänäkin vuonna postipakettina lahjan ja kortin. Ystävälle järjestetään babyshower-kutsuja Helsingissä. Mikä päivä sopii? En osaa sanoa. Ne viikonpäivät, jotka ovat aikaisemmin olleet lastenhoidollisesti varmimmin sopivia päiväkodin vasu-keskusteluille tai omille hammaslääkäriajoille, eivät enää päde. Kaikki riippuu siitä, onko peli ja jatkuuko ne. Pelipäivä voi olla tuttu ti, to, pe tai la. Tai ihan mikä vaan siltä väliltä. Ratkeaako jo viidennessä, kuudennessa vai mennäänkö seiskapeliin saakka. Taas ollaan ”pausella” sen jälkeisistä viikoista. En osaa sanoa, tulen jos pystyn. Jos haluan. Aina sitä voi lasten kanssa lähteä kaupungista mutta toinen juttu on haluaako. On valittava muiden menojen ja kotipelien välillä ja tähän aikaan vuodesta pelit vievät useimmiten voiton.

 

Sanovat, että kevät on jääkiekkoilijan parasta aikaa – niin se on muunkin perheen. Se on raskasta ja vaativaa, mutta tänä aikana tärkeintä on tämä.

 

On flunssakausi ja oksennustautiepidemiaa ja kun taudit tulevat kotiin, pelaaja yrittää olla hengittämättä samaa ilmaa, eristäytyy nukkumaan vierashuoneeseen ja minimoi kontaktit muuhun perheeseen. Käsidesipumppupullo löytää tiensä keittiön tiskipöydän kulmaan ja muut varotoimenpiteet tehdään käsipyyhkeiden tiuhasta vaihdosta ovenkahvojen ja valokatkaisijoiden pyyhkimiseen. Kipeän lapsen lohduttaja ja hoitaja, nenän pyyhkijä, eritteiden siivoaja ja yövahti ämpäri kädessä on äiti. Kun pelipaikkakunnalla ollaan kaukana muusta perheestä, apua ei aina ole ja kun myös perheen äiti ottaa oksennustaudin, muuttaa pahimmassa tapauksessa äiti lapsineen peittojen ja tyynyjen kera kylpyhuoneeseen. Pelaaja raottaa pelistä tullessaan kylpyhuoneen ovea kysyäkseen, onko puoliso vielä elossa ja mahdollisesti tyrkkää samalla ovenraosta palautusjuomaa selviytymiseen. Peukun nosto riittää ja pelaaja painuu pehkuihin keräämään voimia seuraavaan peliin. Tositarina.

Muilta puolisoilta ei sairaana useimmiten apua heru, sillä kaikki haluavat välttää riskejä saada tartuntaa omaan puolisoonsa.

Kauden kiihkeimpänä aikana edelle menee jääkiekko ja kaikki suunnitellaan siten, että pelaaja voi keskittyä työhönsä.

 

 

 

 

Naiset elävät vahvasti mukana miestensä peleissä, ja katsomoissa itse kultakin pääsee jännittävimmissä tilanteissa falsettiin asti kiirivä hihkaisu. Pidämme tiiviisti yhteyttä ja jaamme jännityksen, ilot ja pettymykset. Whatsapp-ryhmän kautta päivittyy pelin tilanne heille, jotka ovat töissä tai muuten paikassa, jossa eivät pysty peliä seuraamaan. Olemme huolissamme toisten puolisoista loukkaantumistilanteissa ja kokoonnumme aika-ajoin porukalla katsomaan vieraspelejä. Kun pudotuspelit alkavat, riippuen siitä missä pelataan, puolisot pyrkivät lähtemään kannustamaan myös vieraspeleihin. Se pääseekö kukakin töistään irtoamaan muiden puolisoiden kanssa vieraspelimatkalle, ei ehkä aina ole itsestään selvää. Elämämme vaiheet kauden aikana eivät aina aukea työnantajalle ja harva ymmärtää, mitä se merkitsee myös meille. Eihän se ole sama katsoa mahdollisesti ratkaisevaa peliä kotona!

Ja joka kerta se tulee niin äkkiä. Nytkö se loppui, oliko tämä tosiaan nyt viimeinen peli. Mitä me nyt tehdään joka toinen päivä ja missä ja miten me nyt vietetään illat? Aikataulutettujen rutiinien tilalla on nyt tyhjiö. Myös moni fani voi varmasti samaistua tähän.

 

Kun kausi päättyy liian aikaisin, pettymystä käsittelee myös vaimo.

 

Mutta myönnettäköön, että useampikin puoliso on jo jonkun aikaa laskeskellen käännellyt kalenterin sivuja, selaillut äkkilähtösivuja ja salaa järjestellyt bikinit ja ostanut aurinkorasvat valmiiksi. Kun aika on, silloin lähdetään. Mutta ensin pojat tekee omat reissunsa. Toiset lyhyemmin ja toiset vähän pidemmän kaavan mukaan. Mutta onhan se kausi saatava pakettiin.

 

Miehen tehtyä omat reissunsa, meidän perheessä tehdään perinteinen perheen laivaretki ja ajetaan kotiseuduille viettämään aikaa perheen ja niiden ihmisten kanssa, joita ei pitkään aikaan olla tavattu. Heitä, jotka myös asuvat kauden matkalaukkuineen maailmalla ja palaavat koteihinsa kevään tullen. Heitä, jotka ovat kausi toisensa jälkeen vaihtuvien naamojen jälkeen jääneet ystäviksi. Heitä, joiden kanssa yhä uudelleen ja uudelleen yritetään löytää yhteistä aikaa ja ihmetellään joka kerta, kuinka lapset on taas kasvaneet tai niiden lukumäärä lisääntynyt, mutta aikuiset eivät koskaan vanhene. Jutut eivät vanhene. Ne pysyvät samana ja sama pukukoppimainen naljailu ja kiusoittelu jatkuu siitä, mihin se viime kerralla jäi. Vaikka kauden päätyttyä kaikki muu muuttuisi, rikkautta on ystävät, jotka tämä eriskummallinen hullunmylly on tuonut mukanaan. He jotka kerta toisensa jälkeen päättyvän kauden jälkeen pysyvät.

 

 

 

 

Nyt kun lomalta on palattu kotiin, kassit purettu ja pyykkikone laulaa, hoidetaan playoffsien aikaan toisarvoiseksi jääneitä asioita. Tuntuu kuin kotona olisi aivan toisenlainen ilmapiiri. Kaikki jännitys ja aikataulujen orjallinen noudattaminen ja joka päivä läsnä sumun lailla arjessa leijaillut paine on kadonnut. On kuin sälekaihtimet olisi tänä keväänä ensikertaa avattu ja aurinko vihdoin paistaisi sisään. On aika pyyhkiä pois mennyt kausi, laittaa joukkueen kannatuspaidat, huivit ja liput kaappiin odottamaan ensi kautta. Tosin se tarkoittaa myös sitä, että miltei päivittäin tietoon tulee uutisia joukkuekavereiden sopimuksista muissa joukkueissa. Tuumitaan kenellä sopimus jatkuu ja ketkä lähtee? Tämän myötä myös ne naiset, kenen kanssa on tiiviisti kauden aikana viettänyt aikaa, lähtevät toisiin katsomoihin jännittämään. Jätetään taas jäähyväisiä ja kiitellään kaudesta. Sovitaan että pidetään yhteyttä ja toivotetaan tsemppiä muuttoihin ja kaikkea hyvää ensi kauteen.

 

Kuluneella kaudella naisporukalla tehtiin taas paljon yhdessä. On käyty Klub1:lla treenaamassa, pidetty kisakatsomoita, issikkavaellettu tallilla, juhlittu Halloween-naamiaisjuhlia sekä pikkujouluja, pidetty viininmaistajaisiltaa, käyty porukalla vaateostoksilla, syöty yhdessä aamiaista kaupungilla sekä ”dinneriä” ravintola Hurrikaanissa pelin ohessa, leikitty koko perheen voimin sisäleikkipuistossa ja matkustettu porukalla vieraspeleihin. Jopa länsinaapurimaahan saakka. Jännitetty, saatu vertaistukea, autettu, huolehdittu, naurettu ja iloittu sekä harmiteltu ja jaettu pettymys. On tultu tutuiksi, mutta osalla on jälleen edessä tutustuminen uusiin naisiin. Harva ymmärtää millaista on luoda uudet kontaktit ja ystävyyssuhteita joutumalla tutustumaan uuteen porukkaan joka vuosi. Ehkä jopa kesken kaudenkin. Eikä aina edes omalla äidinkielellä.

Näitä miettiessä tulee todelliseksi ajatus tuttujen kuvioiden muuttumisesta ja vielä kaukana siintävän uuden kauden odotukset. Ketähän pelaajia saadaan ensi kaudella Jyväskylään? Tuleekohan mahdollisesti jotain tuttuja? Entä uusi valmentaja. Kukahan hän mahtaa olla.

 

 

 

 

Mutta ensin nautitaan vapaista. Vielä on vähän jäljellä. Meidän perheessä pelaajan ei tarvitse playoffsien aikaan pudotuspelien ulkopuolella muutoin hyvin demokraattisen tasa-arvoisesti jakautuvista arkirutiineista huolehtia. Ellei mies sitä itse omatoimisesti halua, ei hänen tarvitse huolehtia lastenhoidosta, tiskeistä tai ruoanlaitosta. Ehkä joskus jopa hieman marttyyrimaisin ajatuksin teen arkiaskareita miettien ”koska minun täytyy, koska näin on tehtävä, ei näitä kukaan muukaan tee” mutta sekä fyysisen, että henkisen paineen vuoksi annan suuren arvon työlle, jota mieheni tekee. Toivoisin itsekin saman tuen jos tilanne olisi toisinpäin. Nyt on kuitenkin ihanaa saada kiikuttaa kuivurista kaivettu pyykkivuori korissa miehen eteen ja hymyillen toivottaa mukavaa viikkaustuokiota.

 

Vielä on liiga käynnissä ja kovimmat pelit menossa, mutta se ei enää hetkauta meidän perhettä. Moni on viime viikkoina kysynyt, mitä mieltä ollaan illan pelistä ja spekuloi peleissä tapahtuneita käänteitä. Emme ole seuranneet, kuka pelaa ja ketä vastaan. Jääkiekkokiintiö on tullut täyteen ja on aivan sama, kuka voittaa mestaruuden. Paras joukkue voittaa, se on varmaa.

 

Kiitos kaikille blogin lukijoille. On ollut ilo nähdä palautettanne somessa, vaikka mystisesti kirjoitankin sumuverhon takaa – vielä.

 

 

5.Voittamisen huuma ja häviämisen tuska

 

23.2.2018

 

Jokainen tietää, miltä tuntuu voittaa. Kun voittaa lautapelissä, arpajaisissa, tietovisassa, juoksukilpailussa tai vaikka Ässäarvasta. Se tuntuu hyvältä. Mitäpä jos kilpailemassa kanssasi samassa joukkueessa on parikymmentä muuta? Tuntuuko voittaminen silloin kaksikymmentä kertaa paremmalta – varmasti!

Alkaa olla tosi kyseessä ja todennäköisyyslaskentaa harrastetaan ennen pelejä.

Näin keväällä kauden kääntyessä kohti Playoffseja, pelit eivät ole enää pelejä muiden joukossa vaan sarjataulukkoa ja pisteitä aletaan kytätä joka pelin jälkeen. Alkaa olla tosi kyseessä ja todennäköisyyslaskentaa harrastetaan ennen pelejä. Jos tuo voittaa tuon ja tämä häviää tälle. Tuleeko pisteitä kolme vai vähemmän. Montako tarvitaan ja minkä joukkueen tulisi hävitä, jotta se olisi edukasta omalle joukkueelle. Yöt tulee nukuttua paremmin, kun oma joukkue on neljän parhaan joukossa ja pisteissä kaukana viivasta. Kyllä, siitä viivasta, jonka alapuolelle jääminen runkosarjan loppuessa voi tarkoittaa ihan mitä tahansa. Huikeaa tuhkimotarinaa kymppipaikalta jatkoon ja mitaleille tai musertuneita haaveita nippanappa viivan alta ulos pudotuspeleissä.

 

 

 

Pian pelataan liigassa neljästä voitosta mutta toisissa peleissä voitto on voitto ja häviöstä loppuu pelit. Kuten CHL:ssa JYP eteni huikeilla näytöksillä finaaliin saakka ja viimeisiä vieraspelejä kotisohvalta katsoessa ei meinannut tällä mammalla pysyä sukat jalassa. Jatkoaikoja, voittolaukauksia ja muutama sydänkohtaus. Voitto toisen perään ja finaaliin.

Vaikka yritimme uskotella itsellemme että tässä ollaan mukavalla tyttöjen reissulla, jännitys oli jatkuvasti malttamattomana läsnä.

Olimme etuoikeutettuja saadessamme matkustaa ruotsin Växjöhön katsomaan finaaliottelua. Reilu tusina puolisoa pakkasi laukkuunsa punaisen CHL-pelipaidan ja suuntasi kohti Tikkakosken kenttää. Jokaisen mahanpohjassa väänsi ja useamman suusta kuului vaikeroiva huokaisu, kun joku mainitsi tulevan ottelun. Vaikka yritimme uskotella itsellemme että tässä ollaan mukavalla tyttöjen reissulla, jännitys oli jatkuvasti malttamattomana läsnä.

Pelipäivänä saavutaan bussilla Växjö Lakersin hallin pihaan. Halliin valuu massa kannustajia sonnustautuneena oman joukkueensa väreihin. Tuttuja punamustavalkoisia paitoja näkyy myös jonottavan sisään. Jonossa fanilauma alkaa laulaa ”Den glider in, den glider in..” Tämä aiheuttaa päiden kääntymistä sekä hermostunutta huvitusta ruotsalaisessa kansassa. Selitän asiaa kummeksuville ulkomaalaispuolisoille mistä tämä juontaa juurensa ja kerron että laulu on jäänyt elämään pienenä uhmakkuuden näyttämisenä ruotsalaisille ettei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa. Tai ainakaan tehdä laulua voitosta ennen kuin voittaa. Astumme halliin. Pitelen hermostuksissani kiinni kaiteesta noustessani portaita. Kohta se alkaa.

Ja alkaakin. Tähän finaaliin on panostettu molempien joukkueiden saavuttaman arvon mukaisesti. Vierasjoukkueen ei tarvitse hiippailla vähin äänin jäälle takaovesta vaan jäälle saavutaan näyttävästi savun, tulilieskojen ja joukkueiden omien sisääntulomusiikkien saattelemina. JYPin kannattajia on saapunut paikalle paljon huomioon ottaen, että peli pelataan arkena ja matka Keski-Suomesta eteläiseen Ruotsiin on pitkä. Ja tämä pääty pitää ääntä! Peli alkaa ja istun alas, mutta huomaan pian että istuminen ei tule olemaan tänään mahdollista. Peli näyttää heti luonteensa ja tämä matsi katsotaan seisten. Pitelen käsiä silmillä, irvistän, huudan jännityksestä ja maalin toivosta. Ja se tulee – katsomopääty räjähtää hurraamaan. Tämä tuntuu hyvältä.

Myöhemmin kotijoukkue tekee maalin, mutta tuomarit tarkistavat sen videolta. Aikaa tuntuu kuluvan ja pidätän hengitystä tuomarin luistellessa keskiympyrään. Hän on hetken hiljaa, kuten koko halli, kunnes ilmoittaa – ei maalia. Sydän valahtaa kurkusta takaisin paikalleen ja pelaajat asettuvat aloitukseen. Kolmas erä, tilanne on 0-1 ja viimeisille minuuteille jäähy JYPille. Tämä voi mennä vielä ihan miten vaan. En pysty katsomaan. Ehkä pystyn. En tunne enää jalkojani ja käsiäkin jomottaa taputtamisesta. Kurkusta puhumattakaan. Växjöllä on tilanteita ja laukaukset viuhuvat kilahdelleen tolppaan, kolahdellen plekseihin ja paukahtaen maalivahdin patjoihin. Yhtäkkiä kiekko lähtee pelaajien massasta kohti kentän tyhjää päätä. Tyhjää maalia. Ja se liukuu sisään. Pelin viimeiset sekunnit kuluvat katsomon JYP-kannattajien voitonriemuisessa juhlinnassa. 0-2. Me voitettiin tämä!

Kipitetään tyttöjen kanssa kohti pukukoppikäytävää ja jäälle, missä pojat nostavat vuorotellen pokaalia ja kiittävät jo muista katsojista tyhjentyneen hallin päädyssä juhlivaa ja kannustuslaulujaan huutavaa fanilaumaa. Voitonriemu leijailee jään yllä kietoutuen miehiseen tuoksuun, kun sipsuttelen luistimenpiirtojen peittämän jään yli kohti omaa puolisoani tuntien suurta ylpeyttä.

Edelleen saan kylmiä väreitä ajatellessani sitä iltaa. Kyllä voittaminen vaan tuntuu hyvältä.

 

 

 

 

Kysyin mieheltäni, muistaako hän jääkiekkouransa ensimmäisen voiton. Ei ensimmäistä, mutta junnuvuosilta mieleen on jäänyt Jokereiden B-junioreiden mestaruuden finaalipelit, jotka pelattiin ironisesti JYPiä vastaan, maajoukkueen U-20 MM -kisoista voitetut pronssiottelut sekä Euroopan nuorten Olympiapronssi. ”Enimmäkseen pelit, joissa on ollut panoksena mitali, herättävät muistoja ja kun tarkemmin asiaa pohtii, mieleen tulee myös muutama kirvelevä tappio, mutta enimmäkseen muistoja on voitoista”, hän sanoo.

Mutta pitää myös osata hävitä. Olen itse hyvin voitontahtoinen, eikä häviäminen kuulu taitoihin, jonka sanoisin osaavani kovin hyvin. Vanhemmaksi tulon myötä olen kuitenkin oppinut ottamaan asian rennommin. On miltei surkuhupaisaa yrittää opettaa neljävuotiaalle lapselleni, ettei ole tärkeintä voittaa tai olla kaikkialla ensimmäinen, kun vanhemmatkaan eivät siinä ole kovin hyviä koskaan olleet. Olen kuullut tarinoita siitä, kuinka tuolla aviomiehellä on ollut vähintään yhtä vaikeaa hävitä. Isoveljen kanssa pelatessa kuulemma sekä pelikortit että shakkinappulat saivat kyytiä, jos voittoa ei tullut.

On miltei surkuhupaisaa yrittää opettaa neljävuotiaalle lapselleni, ettei ole tärkeintä voittaa tai olla kaikkialla ensimmäinen, kun vanhemmatkaan eivät siinä ole kovin hyviä koskaan olleet.

Sanovat, että älä anna lapsen voittaa lautapelissä, mutta joskus tuntuu, että se on arjessa helpointa, mikäli haluaa että ruokailut ja hampaidenpesu sujuvat tänään ilman kiukuttelua.

 

 

 

 

 

Jääkiekkopelin häviämisessä on kuitenkin se hyvä puoli, että vaikka yleisössä istuvien katsomotuomarien ja oman elämänsä ammattilaisten mukaan hävityn pelin syypää on maalivahti tai puolustuksessa myöhästynyt pakki, se hyökkääjä joka ei avopaikoista saanut sisään tai valmentaja, joka olisi pitänyt laittaa vaihtoon jo ajat sitten, he voittavat sekä häviävät yhdessä. Joukkueena. Totta kai osa katsoo valmentajan kanssa videoita ”oppimismielessä” ja toiset saattavat pyyhkiä hieman enemmän valmentajan huutaessa suusta roiskunutta sylkeä naamaltaan, mutta tappion jälkeisenä päivänä kopin ovesta kävelee yksi toisensa jälkeen yhtenäisen joukkueen pelaajia, jotka ovat valmiina seuraaviin treeneihin katse eteenpäin suunnattuna.

Kun joukkue voittaa tärkeän pelin, mutta pelaaja on joutunut syystä tai toisesta katsomaan pelin katsomosta, päällimmäisinä tunteina saattaa olla harmitus ja pettymys. Miksi olen täällä katsomossa enkä kamat päällä jäällä. Tai kun joukkue häviää tärkeän pelin. Silloin sitä varmasti miettii, mitä olisi tehnyt toisin, jos olisi ollut kentällä. Kuitenkin matka on usein hienompi kuin yksittäisen pelin voitto tai epäonnistuminen. Ja niitä epäonnistumisia ja tappioita jokainen käsittelee omalla tavallaan. Perheen ja puolison tuki on silloin tärkeää. Vaikka ärsyttäisi toisen puolesta vietävästi, parempi on asettua neutraaliin asemaan ja koittaa tsempata, vaikka mieli tekisi manata valmennus ja koko joukkueen johto sinne minne ei aurinko paista.

On fakta, että mentaalisesti vahvemmat yksilöt pärjäävät paremmin ja vaikka jääkiekko on nykyään ammatti, tulisi muistaa ne pihapelit ja junnuvuodet ennen kun peli oli liian vakavaa. Ennen kun paineet ja tavoitteiden realistinen saavuttaminen pelkkien pikkupojan haaveiden sijaan astuivat arkipäiviin, jokainen näistä pelaajista on ilon kautta vetänyt hokkarit jalkaan ja lähtenyt treeneihin ennen kaikkea pitämään hauskaa.

On keskityttävä seuraavaan peliin ja kotiympäristö on se paikka, missä tarvitaan happea pääkopalle.

 

Koti on väärä paikka märehtiä tappioita. On keskityttävä seuraavaan peliin ja kotiympäristö on se paikka, missä tarvitaan happea pääkopalle. On hyvä käydä läpi otteluita ja tilanteita mutta meillä se ei tapahdu kotona. Paitsi positiivisessa mielessä, kun hehkutetaan tehdyt maalit ja henkilökohtaiset onnistumiset. Joskus saatan naljailla otetuista jäähyistä mutta en silloin jos alivoimalla vastustaja on tehnyt maalin. Kehittävää kritiikkiä ja palautetta tästä työstä pitää saada jostain muualta kuin kotoa. Kiireisessä lapsiperhearjessa negatiivisuudelle ei ole tilaa.

 

 

 

 

Mutta sillä nälkä kasvaa syödessä, mikä muukaan maistuisi paremmalta kuin voittaa CHL-mestaruuden jälkeen koko Liiga! Tällä uhmalla ja Växjön ”treenileirin” jälkeen sekä joukkue, että kotijoukot ja fanit ovat nälkäisempiä kuin koskaan ja valmiita kevään peleihin.

Ja kuten kovassa radiosoitossa HalooHelsinki! ja JVG laulavat;

 

”Pannaan kunnolla tuulemaan,

ei tultu tänne ennakkoluulemaan.

Iske niinkuin hurrikaani,

vapise Texasin festivaali”

 

Tämä ON kevätMyrsky

 

 

 

4.Miten ne sen tekee?

 

27.1.2018

 

Moni ajattelee että hei, peli kestää vajaan kolme tuntia. Lämmittelyineen ja jälkihaastatteluineen reilun neljä tuntia. Tämä toistuu noin kolme kertaa viikossa. Ei tarvitse jääkiekkoilijoiden paljon tehdä palkkansa eteen. Niinhän sitä voisi luulla..

Tällä kertaa puhun myös siitä, millaista pelaajan arki on ja miksi se on niin erityistä. Miksi kotona tapahtuvat asiat ovat niin tärkeitä, kun jääkiekko menee aina kaiken edelle.

Urheilijan työ on työtä 24/7. Kropasta on pidettävä huolta. Ravinto, uni ja kehonhuolto ovat läsnä vuorokauden ympäri. Varsinkin kun ikä lähenee kolmeakymmentä, alkaa pelaaja huomata ettei palautuminen tapahdu enää niin nopeasti ja kropasta löytyy paikkoja, joita ei

ennen ole juurikaan kolottanut. Vuosien varrella käyneiden loukkaantumisien jäljet vihlovat edelleen ja varusteiden pukemisen lisäksi ennen jäälle menoa rutiineihin kuuluu teippaaminen ja tukien asettaminen.

 

 

Kehonhuolto ja lihasten palautuminen on tärkeää. Tämä ennaltaehkäisee myös loukkaantumisia. Joukkueella on fysiikkavalmentaja, joka kauden aikana auttaa ja tukee pelaajia yksilöllisesti ylläpitämään kuntopohjaa ja kehittämään heidän ongelmaosa-alueitaan. Yhdessä valmentajan kanssa he suunnittelevat minä päivänä treenataan kovaa jäällä ja minä päivänä sen ulkopuolella. Iso osa harjoittelusta tapahtuu ilman luistimia. Fysiikkavalmentaja suunnittelee ja keskustelee paljon pelaajien kanssa siitä, miltä kropassa tuntuu ja mitä pitäisi tehdä parhaan pelisuorituksen saamiseksi. Kehoa huolletaan myös fysioterapialla ja hieronnalla. Siksi pelimatkoilla on aina mukana joukkueen hieroja.

Jokainen pelaaja pyrkii parantamaan joka vuosi. Nuoret ja vanhat. Tähän tarvitaan sparrausta ja haastetta. Iäkkäämmät pelaajat eivät enää välttämättä pysy nuorten vauhdissa, mutta he tuovat joukkueeseen kokemusta ja rauhallisuutta. Joukkueessa vallitsee sanaton nöyrä kunnioitus iäkkäämpää kastia kohtaan, mutta kokonaisuutena joukkue on aina joukkue. Seisotaan tiiviisti rinnakkain. Kukaan ei ole toisen takana, eikä edessä.

Pelipäivä alkaa aamujäillä ja jatkuu joukkuepalavereilla. Katsotaan miten tuleva vastustaja karvaa ja miten se pelaa tiettyjä tilanteita. Syödään, mennään lepäämään ja lataamaan kroppaa illan peliin. Pari tuntia lepoa, keskittymistä, puku päälle ja hallille.

Kotona pelipäivä eroaa muista sillä, että päiväunien jälkeen miehen katse on lasittunut eikä mitään tärkeää kannata kysyä tai kertoa. Se tieto ei rekisteröidy kovalevylle. Ajatus on jo illan pelissä. Seurustelun alussa ihmettelin, että miten niin et voi lähteä käymään kavereilla kylässä pelipäivänä tai tehdä jotain muuta yhdessä. Siinähän on monta tuntia aikaa treenien ja pelin välissä! Asia valkeni pikkuhiljaa ja aloin käsittää, että ammatti vaatii paljon eikä hallille mennä vaan vetäisemään hokkareita jalkaan ja painella pelaamaan. Silloin miehen peliminuutit olivat 2-4 minuutin luokkaa per peli. Katsomossa seurasin eniten vaihtoaitiota ja purin huulta ja toivoin, että onnistumisia tulisi kun mies oli kentällä. Aina ei tullut ja loppupeli saattoi mennä penkkiä lämmittäessä. Niistä ajoista on tultu pitkälle ja nykyään ei paljon tarvitse pelihousuja penkillä kuluttaa.

Olen kuullut sanottavan, että peliin latautuminen henkisesti on haastavinta ja kun saa mielen siihen tilaan, että on valmis peliin, kroppa seuraa mieltä.

Pelejä on kaudessa n.85-100 ja joka kerta pitää olla henkisesti valmiina illan koitokseen, sillä hallissa on maksavia katsojia, jotka haluavat ja ansaitsevat nähdä hyvää peliä.

 

 

Ennen peliä tapahtuu paljon muutakin kuin lämmittely jäällä.

Hallille saapuessa on jälleen palaveri, jonka jälkeen pelaajat aloittavat omat lämmittelyrutiininsa. Erkataan mailat ja tsekataan luistinten terät. Kopissa soi musiikki, kaikki nostavat latauksiaan peliin. Jokainen omalla tavallaan. Pihalla pomputellaan palloa ringissä, osa polkee pyörää ja joku käy salilla tai lenkillä. Puetaan varusteet. Olen ymmärtänyt, että nykyään vähenevissä määrin on taikauskoista maneerinomaista valmistautumista peliin, mutta moni pukee kuitenkin varusteet aina samassa järjestyksessä. Lämmitellään jäällä ja palataan koppiin kuulemaan valmentajan viimeiset neuvot, muistutukset ja tsempit sekä psyykkaus illan peliin. Viimeisinä minuutteina kopissa nostetaan tunnelmaa ja latausta. Pelistä riippumatta jäälle lähdetään samalla uhmalla. Oli sitten kyseessä peli sarjajumboa tai kärkijoukkuetta vastaan.

Pelataan kolme erää ja painellaan koppiin. Ainakin puolisona joskus tuntuu, että mikä siellä kestää. Mennään jo kotiin, hallilla on notkuttu nyt jo tarpeeksi. Mutta myös pelin jälkeen on tärkeää verrytellä. Osa saunoo tai käy kylmäaltaassa. Paikataan kolhiintuneita paikkoja, tavataan faneja ja tehdään haastatteluja. Pelin jälkeen on taas tankattava kroppaan voimaa ja kotona usein vielä venytellään. Meillä isäntä viettää enimmäkseen aikaa makoillen piikkimatolla ja lihaksia rollerilla rullaillen.

 

 

Pitkien pelimatkojen jälkeen uni ei aina tule silmään ja seuraavaan päivään lähdetään muutaman tunnin unilla. Osalla pelaajista on lapsia eivätkä he ymmärrä sitä, että iskä on väsynyt vaan treeni jatkuu kotona pelaten ja leikkien pikkuapinoiden kanssa. Oli kesä tai talvi, mennään ulos pelaamaan, pyöräilemään, uimaan tai lasten harrastuksiin. Joskus sen tekee äiti, jotta pelaaja saa relata, mutta kun isä on paljon pois kotoa, aika perheen kanssa on tärkeää. Sunnuntai on vapaapäivä – ei lapsiperheissä.

Sanoisin että jääkiekkoilijat ovat aikamoisia päikkäri-ihmisiä, sillä palautumista tehdään paljon vaakatasossa. Kun pienet lapset valvottaa öisin, lapsiperheissä pelaajat ovat vapaaehtoisia nukuttamaan lapsia päiväunille suloisesti kainalossaan. Pelien alla yövuorot on ehdottomasti äitien ja käytössä on eri huoneiden nukkumajärjestelyt. Korvatulpat kuuluvat myös tunnetusti yövarusteluun. Jos koti on pitkällä hallilta, pelipäivän päikkärit saatetaan vetää pukukopin tai pelikaverin sohvalla.

Mutta entä ne päivät, kun ei ole peliä. Silloinko käydään vähän treeneissä ja mennään himaan katsomaan Netflixiä tai kaupungille kahville? Ehkä joskus mutta työhön kuuluu paljon muutakin. Taas toki syödään ja levätään. Käydään joukkueen lääkärillä näyttämässä jälleen niitä kolhiintuneita paikkoja ja mietitään miten edistetään niiden paranemista tai estetään pahenemista. Osallistutaan sponsorien ja yhteistyökumppaneiden tapahtumapäiviin. Pelaajat käyvät koulukierroksilla puhumassa oppilaille jääkiekosta ja koulun tärkeydestä sekä vastaamassa oppilaiden kysymyksiin, vanhainkodeissa tapaamassa vanhuksia sekä sairaalassa piristämässä pikku potilaita. On mainoskuvauksia, lehti- ja radiohaastatteluja, hyväntekeväisyystilaisuuksia, puurojuhlaa, jäädiscoa, messuja, rallit ja muita paikallisia tapahtumia ja tempauksia. JYP näkyy ja kuuluu Jyväskylässä – ja vähän sen ulkopuolellakin. Ja hyvä niin!

 

 

Itse olen onnellinen siitä, että oma mieheni osallistuu kotitöihin ja haluaa oma-aloitteisesti lähteä ruokaostoksille Prismaan arki-iltana. Playoff -aikaan tosin harvemmin ja oikeutetusti niin. Ollessani kotona lasten kanssa pidän huolen siitä, että ruoka on valmis miehen astuessa kotiovesta treenien jälkeen. Viikon menu suunnitellaan peliaikataulun mukaan siten, että se tukee pelaamista. Minä päivänä on pastaa ja minä päivänä ei. Paljon kasviksia, lihaa sekä kalaa. Jääkaapissa on aina rahkaa, mehukeittoa, kananmunia ja raejuustoa. Niitä lisätään aamu- väli- ja iltapalaan. Ruokavalio on melko hiilihydraattipitoista ja pastaa kuluu vuositasolla reilusti. On toki niitä pizzapäiviäkin! Usein uskotaan että urheilijat syövät aina terveellisesti, mutta todellisuudessa jääkiekkoilijat ovat aika possuja. Riippuen siitä, kenen kyydissä vieraspelimatkan jälkeen mies on kimppakyydillä tulossa hallilta kotiin, tiedän herätessäni ulko-oven avautumiseen, että kannattaako kääntää kylkeä vai nousta osingoille drive-in:n kautta tulleen isännän ranskalaisista.

 

 

Vaikka kropasta pidetään huolta, joskus sattuu. Onneksi ympärillä on osaava ja nopeasti reagoiva tiimi, joka huolehtii että jokainen jätkä tulee kuntoon. He ovat myös tärkeä osa joukkuetta ja tietoa, taitoa ja apua saa pelaajan lisäksi myös muu perhe.

Niin. Jotenkin näin ne sen tekee. Me tehdään.

 

 

 

3.Fanit

 

14.12.2018

 

Jos jääkiekkoilijalta kysytään, hän sanoisi että jääkiekko ei ole mitään ilman kannattajia. Fanit tekevät pelistä pelaamisen arvoisen. Ilman joukkueita ei olisi faneja ja ilman faneja ei olisi joukkueita. Fanit tuovat halliin fiiliksen ja tyhjässä hallissa pelaaminen on pelaajan painajainen. Yllättävän paljon tukea tulee katsomosta ja kyllä te tiedätte, se hurmoksen fiilis joka lietsoutuu ja kasvaa pelin edetessä. Ne hetket, kun katsomo elää mukana pelissä ja samanaikaisesti huokaa läheltä piti -tilanteille tai sykähtää yhtäaikaisesti turhautuneena kiekon kilahtaessa tolppaan. Kaikki ne kiihtyvästi pamppailevat sydämet ja yhteen lyövät kädet ylivoimalaulun alkaessa soimaan. Näitä tunteita ei voi ostaa. Tai siis voi – kun ostaa liput peliin.

Ilman joukkueita ei olisi faneja ja ilman faneja ei olisi joukkueita.

 

Faneja on monenlaisia. He jotka ostavat hallille kausikorttinsa joka vuosi, samoille paikoille vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Istuvat tummansävyisissä kevyttoppatakeissaan ja hypistelevät nahkahanskojaan jännityksestä. He kannustavat joukkuettaan työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa sekä tuntevat ylpeyttä voittaneesta joukkueestaan urheiluruudun maalikoostetta katsoessaan, mutta silti katsomossa ovat äänekkäästi montaa mieltä siitä, kuka pelaa hyvin – ja kuka todella huonosti. He, jotka lähtevät aina hallista pari minuuttia ennen pelin loppua, etteivät joutuisi ruuhkaan parkkipaikalla.

On heitä, jotka kannattavat väriä ja antavat sen näkyä. Ovat perillä siitä, mikä on kenenkin pelaajan lempiruoka tai minkä merkkisellä autolla he ajavat. Heitä, jotka jokaisen pelin jälkeen jaksavat antaa nyrkit ja läpyt ja odottaa viimeisenkin pelaajan tulevan kopista.

On ne pienet fanit, jotka silmät suurina katsovat pelaajia, ottavat mallia pihapeleihinsä ja saavat pontta omaan jääkiekkoharrastukseensa. He imevät kaikki vaikutteet ja matkivat pelaajien tavat puhetyylistä maalituuletuksiin.

Ja on myös he, jotka käyvät katsomassa urhoollisesti jokaisen pelin. Jotkut kiertävät sekä koti-, että vieraspelit. Siinä vasta on omistautumista joukkueelle!

Jokaisella fanilla on oma tarinansa ja olen saanut vuosien varrella kuulla niistä muutaman. Miten joukkueen kannattaminen on auttanut yli vaikeiden aikojen ja vakavan sairauden. Miten lasten harrastuksen kautta on sydän lähtenyt mukaan joukkueen kannattamiseen. Miten koko perhe on aina kannattanut ja kuinka on verenperintönä saatu intohimo jääkiekkoon ja oman joukkueen kannattamiseen.

On ne pienet fanit, jotka silmät suurina katsovat pelaajia, ottavat mallia pihapeleihinsä ja saavat pontta omaan jääkiekkoharrastukseensa. He imevät kaikki vaikutteet ja matkivat pelaajien tavat puhetyylistä maalituuletuksiin

On mukava nähdä ilon täyttämiä kasvoja, kun punamustavalkoinen kansa valuu voitetun pelin jälkeen käytäviä pitkin ulos hallista. Hymyn tuo huulilleni myös vierasjoukkueen fanien voitonhuumainen kulkue. Varsinkin, jos fanijoukko on sellainen, joka laulaa ja huutaa hyvään kannatuskulttuuriin sopivia kannustuksiaan tiukasti pelissä mukana eläen. On mukava kuulla myös heidän kannatuslaulujaan sekä nähdä miten oman joukkueen fanit vastaavat tähän.

Omiin kannustuslauseisiinihan kuuluu lähinnä; nyt nyt nyt nyt, siitä siitä siitä siitä, vedä vedä ja tietenkin uijuijuijuiiiii, mutta tottakai osaan kaikki JYPin kannustuslaulut. Tai ainakin melkein.

Voittaminen on aina mukavaa, mutta fakta on se, että joka pelissä toinen voittaa ja toinen häviää. Aina ei voida olla yksimielisiä pelin lopputuloksesta ja hyväksytyistä tai hyväksymättömistä maaleista, mutta peli on peliä. Vastajoukkueella ja heidän faneillaan on oikeus iloonsa, vaikka se omassa hallissa tuntuukin katkeralta. On osattava kunnioittaa toisten voittoa ja näin ollen myös heidän fanejaan. Yhtä tärkeää on myös kunnioittaa hävinnyttä joukkuetta sekä heidän fanejaan. Provosointi ja ilkeämielisyys on asia erikseen, eikä kaukalon ulkopuolellakaan kannata lähteä epäurheilijamaiseen käytökseen. Kaukalossakin siitä seuraa ainoastaan penaltia. Jokainen fani voi varmasti myöntää, että joskus on mennyt vähän överiksi. On tehtävä kuten pelaajat, laitettava tappio syrjään ja keskityttävä tulevaan peliin. On hyvä muistaa, että yhtä tärkeää kuin ketä kannattaa, on miten kannattaa.

Kun hallissa on ääntä ja rytmikästä kannustusta, pelaajatkin sanovat syttyvänsä peliin. Playoffit ovat kiekkoilijan parasta aikaa. Myös fanien. Silloin hallille mennään korkeilla sykkeillä ja jännitetään jo ennen kun kiekko tippuu jäähän. Kannustuksesta saa voimaa jäällä ja kyllä se pessimistisinkin katsomovalmentaja yhtyy taputukseen, kun ylivoimalla kiekko viuhuu pelaajalta toiselle vastustajan alueella ja maalin toivossa tunnelma hallissa yltyy. Playoff -aikaan pelit jatkuvat ja jatkuvat, kaivetaan kannustushuiveja kaapeista ja keskikatsomonkin kansa alkaa pukeutua pelipaitoihin. Täytyy myöntää, että olen hieman kateellinen esimerkiksi amerikkalaiselle kannatuskulttuurille. Täällä jurossa Suomenmaassa ei näytä ja kuuluta kuten lätäkön tuolla puolen, mutta siellä tosin hallilla tapahtuu paljon muutakin kuin peli ja joukkueen ympärille on rakennettu massoja halliin houkuttelevia oheistoimintoja ja tapahtumia niin ennen peliä, sen aikana, kuin sen jälkeenkin. Täällä keskitytään siihen olennaiseen – kolmeen kaksikymmenminuuttiseen ja on ihan ok, jos erätauolla ehtii jonottaa nakkimukin tai kahvin. Tosin monelle katsojalle on mielekästä se, että erätauoilla tapahtuu. Pienet Hippoliigalaiset pääsevät näyttämään kykyjään yleisön eteen ja taitoluistelijat saavat tärkeää esiintymiskokemusta. Toivotaan, että sponsoreiden ja muiden jypinmiesten frisbeenheittotarkkuuskilpailut ja muut hassuttelut saavat jatkoa tämänkin kauden playoff -aikaan.

Tällä kaudella JYPillä on myös maskotti. Tämä on ainakin pienempien fanien mieleen ja Myrsky tuo mielestäni energisen lisän hallille ja on mukava seurata tämän kaverin touhuja. Myrskyllä on myös oma fanituote. Melko coolia.

On fanitapaamisia ja tapahtumia ja somen kautta pelaajat ovat tulleet lähemmäksi fanejaan tällä mobiiliaikakaudella, jota niin kovin kiihkeästi elämme. Instassa seurataan sekä joukkueen tekemisiä että lempipelaajia. Myös pelaajat seuraavat fanejaan. Varmasti myös tykkäyksien ja seuraajien määrät sekä se, kuka seuraa ja ketä, kiinnostaa osaa molemmista. Kuitenkin on muistettava että vaikka pelaajat ovat julkisessa ammatissa, heillä on myös yksityiselämä ja viisas fani kunnioittaa tätä.

 

 

Kuitenkin on muistettava että vaikka pelaajat ovat julkisessa ammatissa, heillä on myös yksityiselämä ja viisas fani kunnioittaa tätä.

On varmasti haikeaa, kun lempipelaaja lähtee kauden jälkeen toisaalle pelaamaan. Moni fanittaa myös yli joukkuerajojen ja ulkomaisissa liigoissa pelaavia ex-jyppiläisiä. Ja mitä hurmosta ollaankaan saatu kokea kotiinpaluun tekevien sankareiden osalta. Tai miten jostain ulkomaalaisesta pelaajasta voi tulla niin tärkeä hahmo pikkuruisessa Jypinkylässä. Esimerkkeinä viime vuosilta Perrin, Hubacek ja viimeisimpänä Miklík.

 

 

Menneellä viikolla tapasin ihmisen, joka mieheni työpaikan kuullessaan katsoi minuun ja tokaisi että olet siis ihka oikea kiekkovaimo! Olin tästä spontaanista kommentista hämilläni ja miltei sanaton mutta kohteliaasti mainitsin ettei termi ole kovin mairitteleva ja koen olevani muutakin kuin mitä tämä sana antaa ymmärtää. Vaikka sitähän minä olen – jääkiekkoilijan vaimo. Olkaa tekin siis faneja mutta olkaa muutakin. Olkaa ylpeästi sitä mitä olette ja kannustakaa avoimin sydämin ja ennen kaikkea reilusti. Ollaan mieluummin puolella kuin vastaan ja kunnioitetaan toisiamme.

 

 

Jos pelaajat ovat siellä meitä varten, ollaan mekin heitä varten!

 

2.Työelämästä kiekkoilijan rinnalla

 

12.10.2017

 

Olen kasvanut yrittäjäperheessä ja meillä on aina tehty paljon töitä. Työt on aloitettu nuorena ja siitä saatu tili käytettiin enimmäkseen omien urheiluharrastusten kuluihin. Myös mieheni tapasin työn kautta 13 vuotta sitten. Aikoinaan lähdin töihin hiipien aikaisin aamulla, etten herätä miestä ja tulin töistä kotiin toisen jo lähdettyä pelimatkalle. Menin nukkumaan ja mies vuorostaan hiipi viereen herättämättä, sillä olin lähdössä taas aikaisin töihin. Saatoimme nukkua yhdessä monta yötä ilman, että edes keskustelimme kasvotusten. Välillä tuntui, että näin häntä eniten hallilla – katsomosta.

Kun olimme saaneet perheenlisäystä ja koitti aika palata työelämään, olin iloinen, että sain tehdä taas töitä ja minulla oli jotain omaa mikä ei pyörinyt vain jääkiekon ja lastenhoidon ympärillä. Vaikka niin se jääkiekko vain salakavalasti hiipi ovenraoista puheenaiheeksi työpaikan kahvihetkiin ja asiakastapaamisiin. Arkisin kotipelipäivinä ajetaan töistä vauhdilla hakemaan lasta päiväkodista ja kiirehditään hallille peliin. Vaikka päivä olisi ollut rankka tai kiireinen, hallille mennään. Ei siksi että on pakko, vaan siksi että halutaan. Työpäivien kuulumiset ja tapahtumat vaihdetaan kotona sekä keskustellaan iloista, harmituksista, onnistumisista ja epäonnistumisista. Tai ainakin vaimo keskustelee, mutta on tärkeää osata myös kuunnella.

Kiekkoilijan puolisoina emme toivo itseämme määriteltävän ”kiekkovaimona”. Kukaan meistä ei ole pyytänyt tätä ”titteliä”. Sitä ei voi lomakkeella hakea tai toivoa, se tulee rakastumisen myötä kaupanpäällisenä. Mieti, että haet työtä CV kourassa kymmenien, ellei jopa satojen työnhakijoiden joukossa, olet alle 30 -vuotias, eikä sinulla ei ole lapsia. Työnantaja miettii, että pian olet äitiyslomalla. Jos sinulla on pieniä lapsia, työnantaja miettii, että olet paljon lasten kanssa kotona heidän sairastaessaan. Ja miten kaiken tämän lisäksi yrität työnhakutilanteessa olla vakuuttava ja työhön sitoutuva, jos miehesi pelaa jääkiekkoa ja saattaa joutua muuttamaan eri kaupunkiin tai maahan lyhyelläkin varoitusajalla. Ottaisitko sinä tämän henkilön töihin? Kiekkoilevan puolison työnantajasta on kyllä monesti hyötyäkin. Heillä on usein hyvä verkosto ja tekeville naisille löytyy aina töitä. Ja siitä puheenollen – olen tavannut monta supernaista, jotka tasapainoilevat jääkiekon, oman uran ja perhe-elämän välillä. Monet heistä ovat yrittäjiä ja rautaisia ammattilaisia omalla alallaan. Haastattelin heitä ja kokosin omien kokemuksieni lisäksi heidän ajatuksiaan aiheesta. Kiitos upeat naiset, että jaoitte tämän aiheen kanssani.

 

Seuraavaksi jotain ”uranaisten” sanoin;

 

”Ajankäyttö on taitelua, koska aikaa ei voi ostaa”

 

 

Työntekijänä ja yrittäjänä arki on erilaisia. Omassa bisneksessä olet vastuussa itse. Jos yritys ei tuota, on katsottava peiliin miksi näin on. Asennoituminen pitää olla jämäkämpi yrittäjän näkökulmasta, kun on vapaus päättää siitä, kuinka paljon teet töitä. Se on itsestä kiinni. Toisena näkökulmana se on mahdollisuuksia luova. Ei ole vietävä lapsia aamulla hoitoon ja haettava jälkeen. Työt tehdään tehokkaasti, jolloin lapsille jää aikaa. Puhelin on päivystystilassa 24/7, joten vapaapäiviä on harvoin. Silloinkin puhelin pysyy matkassa, sillä yrittäjänä on oltava aina tavoitettavissa.

 

”Käytännössä työ on kuin lapsi, jota kasvatan. Uskon että naisena on vaikeampi olla yrittäjänä, sillä perinteisesti mies tuo pöytään leivän. Usein mielletään, että kun mies sanoo jotain, on se uskottavampaa, joten uskottavuuden luominen naisena on haastavaa. Kauan on eletty murrosvaiheessa, että naisetkin tekevät töitä, mutta edelleen joutuu raivaamaan tietä, jotta voi näyttää, että on tosissaan ja tämä toimii.”

 

Puolison työajat eivät jousta. Omassa ajankäytön hallinnassa on aina parantamisen varaa, systematiikka on kaiken a ja o. Ilman jatkuvaa ennakointia arki ei pyöri. Kalenteria suunniteltaessa tulee katsottua, milloin on pelipäivä ja milloin ei, mutta aina aikataulut eivät mene yksiin. Tukiverkosto on tässä yhtälössä elintärkeä. Kuka voi auttaa ja kuinka kauan. Suunnitellaan, kuka hakee kenet, mistä ja milloin ja äitinä totutusti näitä tarkastellaan ja muistutellaan vielä myöhemmin.

Lapsiperheen arjen pyörittäminen on yhtä operatiivista johtamista. Varsinkin kun lapset harrastavat. Lasten harrastus- koulu- ja muut menot ovat usein vaimon vastuulla, vaikka vaimo matkustaisikin työnsä puolesta paljon. Kun lapsia on useampi, lähtöjä harrastuksiin saattaa olla useita päivässä. Tässä korostuu suunnitelmallisuus ja näkyy myös oman miehen panostus. Mies on valmis muuttamaan satunnaisesti rutiinejaan ja heräämään aikaisin lasten kanssa, vaikka yöllä on tultu pelireissusta. Tämä on arvokasta.

Moni vuorotyötä tekevä tai työkseen paljon matkustava vanhempi voi varmasti samaistua näihin kuvioihin.

 

 

“Tässä yhtälössä täytyy koko ajan olla yksi askel tapahtumien edellä ja luoda elämää helpottavia systeemejä. Lapsen harkkakuskaukset sovitaan muiden perheiden kanssa jo edellisellä viikolla.

Omat menot ovat ainakin minulle elintärkeitä. Aikaa omille ystäville, harrastuksille ja ihan vaan itsellekin on järjestettävä kalenteriin. Totta tosiaan, nämä täytyy siis todella merkitä kalenteriin ja suunnitella aikaa niille, jotta ne toteutuvat. Jos yksi onnellisuutta lisäävä tekijä elämässä on ystävät tai liikunta, on sen oltava yhtä tärkeä prioriteetti, kuin muutkin elämän osa-alueet. “

 

Joskus asutaan kaukana tukiverkostosta. Kun he matkustavat kylään, näkee itsekin vanhempiaan ja haluaa viettää aikaa heidän kanssaan eikä aina pyytää vain hoitamaan lapsia. (Valitettavan usein kuitenkin tapahtuu niin sanottu läpsystä vaihto ja vanhemmista näkyy vain vilahdus tullessa ja mennessä.) Tukiverkostolta tämä vaatii myös paljon joustoa ja ymmärrystä. Joskus välimatka on tunteja. Joskus välissä on maita ja meriä.

 

”Kun mies lähtee töihin, lasten päiväunilla tai illalla heidän mentyä nukkumaan, alan tekemään omia töitä. Työ kulkee mukanani ja olen onnellisessa asemassa, että sen saa otettua mukaan. Vaarana on, että marraskuussa try-out loppuu ja taas lähdetään. Muutamasta kuukaudestakin olen kuitenkin ollut iloinen. Koko ajan ollaan juuret irti maasta. Haasteita koen siitä, missä olen, miten olen, mikä olen? Halu on kova tehdä uraa, mutta miehen työ heittelee paikasta toiseen. Jos lähtö tulee, niin olen taas kotiäiti ja teen töitä silloin, kun lapset nukkuvat. Luovun käytännössä omista unelmista, kun toisella tulee työhaasteita. On oltava koko ajan valmis muutokseen.”

 

 

Kun komennus tulee ulkomaille ja puoliso on päivätyössä, tehdään yhdessä päätös, sanooko puoliso irti työnsä ja lähdetäänkö yhdessä vai eletäänkö tuleva kausi erillään. Hyvästä etenemismahdollisuuksia antavasta työstä on vaikea luopua, sillä aivan kuten jääkiekossakin – vanhan sopimuksen päättyessä on huoli, mistä seuraava sopimus löytyy tai onko paluu entiseen työhön mahdollista. Joskus toinen menee edeltä katsomaan voiko vaimo tehdä kohdemaassa omia töitään, jos työn saa otettua mukaan.

Useimmiten ulkomailla puolisoille ei mm. työlupa ja viisumiasioiden vuoksi töitä löydy tai jos löytyy, työajat menevät päällekkäin pelien kanssa, joten puolisot tyytyvät ulkomailla vain hoitamaan kotia, vaikkei jälkikasvua olisikaan. Se voi kuulosta helpolta mutta se vaatii paljon, sillä on oltava mm. valmis viettämään aikaa paljon itsekseen tai ilman muuta perhettä ja ystäviä, puolison tuki on pelaajalle elintärkeä.

 

”Miehen pelatessa ulkomailla näki maailmaan ja osaa arvostaa suomea ja täällä olevia puitteita. Suomeen palatessa ollaan saatu olla kotona.”

 

Kun puolisolla on työ tai hän toteuttaa loppuun opintojaan suomessa, silloin matkustetaan toisen luokse, kun voidaan vaikka välimatkat saattavatkin olla pitkät. Matkalaukku on myös allekirjoittaneella ollut aikanaan tuttu näky noin joka toinen perjantai toimiston työhuoneessa. Toisen luokse matkustetaan pitkiäkin aikoja, jotta voidaan olla yhdessä edes muutama päivä. Puolison uraa joko viedään eteenpäin erillään tai se saa odottaa.

 

”Omien unelmien tavoitteleminen on haastavaa, kun toisella on omat unelmat.”

 

Pelaajat käyvät läpi kovan koulun ja he jos ketkä osaavat ottaa iskuja vastaan. Henkisesti. Tästä on hyötyä työelämässä, kun on oltava pelisilmää ja kovuutta. Läheltä seuranneena vaimot usein osaavat hyödyntää näitä ominaisuuksia. Ja jos eivät osaa, heillä on oma koutsi kotona.

 

”Samalla olen äiti, vaimo, työminä ja oma itseni. Tässä ja nyt yrittäjänä on hyvä olla.”

”Tuki omalta mieheltä on tärkeä, kun on aina ollut tukena toiselle. Kiekko on asettanut haasteita ja vienyt tarvitun tuen silloin, kun sitä on kipeästi kaivattu, sillä puoliso ei ole saanut tulla esimerkiksi lähisukulaisen hautajaisiin ja olla läsnä surun aikana. Ihmiset ovat elämän tärkein asia eikä mitä teet. Ei se kiekon vika ole, mutta ammatti on erikoislaatuinen eikä siitä pääse tukemaan, jos kuolema yllättää lähipiirin.”

 

Yksi naisen tärkeimmistä tehtävistä on jälkikasvun kantaminen. Synnytyksessä toivot, että puoliso on mukana, joten jos ”pulla on uunissa” ja sopimus ulkomailla – on pakko mennä ulkomaille ja oltava valmis muutokseen. Jos lapsi on ensimmäinen, kaikki on uutta ja ihmeellistä ja jopa pelottavaa, sillä mm. paikallisen terveydenhuollon kanssa saattaa olla kielimuuri. Silloin on vain oltava rohkea.

 

 

”Kun lapsi syntyy ja ollaan maailmalla, siinä tehdään vähän kerrallaan omaa bisnestä eteenpäin. Suomessa se olisi helppoa.”

”Täytyy sanoa, että kyllä pelotti synnytys ulkomailla. Turvallisuuden tunne ja kielimuuri, miten homma toimii? Meillä ei ollut minkäänlaista tukiverkkoa. Vauva oli 1,5kk ikäinen, kun mies loukkaantui. Operaatio tehtiin joulun jälkeen. Ei ollut vaihtoehtoja, oli vaan jaksettava. Yöt menivät huonosti ja kaikkemme tehtiin, että mieli pysyi virkeänä. Kun päästiin kotiin, se näkyi uupumuksena ja meni pitkään, että siitä toipui.”

 

Tärkeintä on, että jokainen tekee arjessaan asioita, jotka lisäävät onnellisuutta ja pyrkii aina kehittämään itseään kohti sitä mikä on itselle tärkeää. Loppujen lopuksi jääkiekkoilijan uran pituus on ihmisen koko työikään verrattuna melko lyhyt, joten työtä ehditään vielä tehdä. Molemmat.

 

“Koneen entinen toimitusjohtaja Matti Alahuhta sanoi seminaarissa, johon osallistuin, että jokaisella ihmisellä tulee olla elämässään yksi tärkeämpi asia kuin työ. Yritän pitää tuota ohjenuoranani silloin, kun meinaan uppoutua liian syvälle työn imuun ja muistaa, että se tärkein on kuitenkin perhe. Työ on kuitenkin minulle elämäntapa ja oman hyvinvoinnin perusehto. Suhtaudun työhöni intohimoisesti ja nöyrästi. En ole enää tarpeeksi nuori tietääkseni kaikkea.”

 

1.Uusi kausi

 

7.9.2017

 

Kun kesä on lopuillaan, alkaa valmistautuminen uuteen kauteen. Omatoiminen harjoittelu loppuu ja joukkueen yhteiset treenit alkaa. On aika tavata uusia ihmisiä ja haikeana muistella heitä, kenestä jouduttiin keväällä luopumaan. Kuinka on taas outoa istua hallilla, kun peli toisensa jälkeen viereen ei istukaan enää ne samat tytöt.

Ensimmäiset CHL-kotipelit on katsottu ja hallilla vaihdettu hymyilevät nyökkäykset, jonka jälkeen raavit päätäsi, että kenenkäs puoliso hän ehkä mahdollisesti onkaan ja mikäs sen tytön nimi oli kenet tapasinkin jo.  Muistan ensimmäisen syksyn Jyväskylässä, kun istuin hallilla enkä tuntenut yhtikäs ketään. Pelin jälkeen esittäydyttiin muutaman kanssa ja kotona yritettiin miehen kanssa tuumia, että kuka nyt olikaan kenen vaimo ja kenellä on lapsia ja kenellä ei ja kenen kanssa hän on tullut juttuun ja onko heillä puolisoita. Kenen kanssa me oikein vietettäisi aikaa? Kyllä pikkujouluihin mennessä oltiin jo kartalla ja tehty muutakin kuin katsottu kahdestaan kotona telkkaria.

 

 

Kun pojat menevät hallille, saavat he heti 25 uutta ystävää kenen kanssa viettävät päivittäin aikaa ja joista osan kanssa muotoutuu piankin läheisempiä. Meillä naisilla ystävyyssuhteiden luominen on haastavampaa, mutta ne kehittyvät nopeasti, sillä jokainen meistä voi samaistua toiseen. Jokainen ollaan samassa jamassa, samaan aikaan yksinäisiä ja tunnetaan samoja tunteita turhautumisesta onnistumisiin. Meidän ei tarvitse selittää toiselle miksi. Miksi ne pelipäivän päiväunet on niin pyhät, miksi mies ei voi muka vuorostaan valvoa vauvan kanssa öitä kauden aikana ja mitenniin ei voi olla isyyslomalla. Miksi kyttään sitä kelloa, että lapset on kotipelipäivinä kelistä riippumatta lounas syötynä ja puettuna valmiina ulos lähtöön, kun mies tulee päiväunille. Siksi, että jos omalla toiminnalla voin jotenkin edesauttaa vireystasoa kentällä illalla, se on duuni, joka on tehtävä. Yhtä tärkeät on peliin lähtiessä nyrkit ja muut, ehkä jopa taikauskoisetkin manööverit, joten kotona on oltava myös lähtöhetkellä. Muutoin saattaa myös yhdellä vaahtosammuttimen kokoisella tulla harmitus, jos ei ehdi iskälle tsemppinyrkkejä antaa.

Jokaisella on omat rutiinit mutta päämäärä on kaikilla sama – nähdä onnistumisia ja elää mukana. Omalla tavallaan.

 

 

Kun kourallinen naisia laitetaan yhteen, siitä usein syntyy eripuraa. Kun kourallinen jääkiekkoilijoiden naisia laitetaan yhteen, siitä syntyy yhteenkuuluvuutta, vahvaa yhdessäoloa ja toisten tukemista. Siinä on jotain sanoinkuvaamattoman voimakasta yhteishenkeä.

Olen reilun vuosikymmenen halleilla istumisen aikana saanut näistä naisista muutaman arvokkaan ystävän. He siirtyvät joukkueista toisiin, menevät naimisiin ja saavat lapsia. On ollut ihanaa saada olla mukana näissä elämänvaiheissa, vaikka ajoittain saatetaan olla kaukanakin toisistamme. Tämä yhtälö luo elämänmittaisia siteitä ihmisten välille. Ja ympäri käydään, yhteen tullaan. Useimmiten pelaajien vaihtaessa joukkuetta, tapahtuu myös jälleennäkemisiä.

 

Uuteen kaupunkiin tuleminen vaatii useimmiten paljon myös puolisolta. Jos sopimus tulee nopeasti tai kesken kauden, sinne on lähdettävä ja miehen kassiin pakataan yleensä se minkä jaksaa kantaa, sillä joskus asuinpaikka saattaa aluksi olla pelikaverin sohva tai hotelli. Puoliso tulee perässä epämääräisen kasan kanssa omaisuutta. Oli lapsia tai koiria tai molempia, kaikkeen sopeudutaan – madollisesti määrittelemättömäksi ajaksi. Lasten koulut ja hoitopaikat vaihtuvat siinä samassa. Elämä on matkalaukuissa eikä mikään ole niin varmaa kuin epävarma.

Meillä on ollut onni saada olla paikoillaan jo jonkin aikaa, mutta läheltä on myös seurattu heitä, jotka tulevat ja lähtevät. Joillain puolisoilla on opiskelut ja työpaikat, joiden takia asutaan sitten eri paikkakunnilla. Tai eri maissa. Itsekin sitä kokeneena voin kertoa, että kyllä se harmittaa kun ei pysty elämään mukana voitoissa ja häviöissä eikä se tunnu samalta katsoa peliä tietokoneen ruudulta pätkivällä streamilla tai netistä pelkät pelin tulokset. Jos kuitenkin ulkomaille koko perheen voimin lähdetään, saa varautua kaikkeen. Lähtee sitten itään tai länteen, kulttuurierot aiheuttaa sekä päänvaivaa että hilpeyttä. Enemmän kuitenkin päänvaivaa, jota voi myöhemmin muistella hilpeydellä.

 

 

 

 

Mutta entä he, joilla ei ole puolisoa? Noh, napanuora äitiin ainakin venyy jonkin verran mutta vaikka se arki saattaa olla huoletonta poikamieselämää, arvelen että hekin kaipaavat joskus tukea sellaiselta suunnalta, missä ei tarvitse olla cool jääkiekkojäbä jolla kaikki on aina ihan tosi okei.

 

Uusi kausi tarkoittaa jääkiekkoperheissä kalenterien synkronoimista. Onko tulevalla viikolla yhdet vai kahdet treenit, mitä pelireissuja ja turnauksia on tiedossa, minä päivinä lapset on päiväkodissa ja kerhoissa, minä iltana oli jumppa kenelläkin, milloin se anoppi olikaan tulossa kylään ja entäs se joulu? Meillä kalenteria hallinnoi alekirjoittanut – vaimo ja useimmiten iltaisin käydään läpi seuraavan päivän agenda. Elämää eletään päivä ja peli kerrallaan. Varsinkin kevätaikaan. Suunnitella voi mutta on oltava valmis suunnittelemaan uudelleen. Ja uudelleen..

Joskus johonkin väliin mahdutetaan vaimon kampaaja-aika tai hieronta. Varmat ajat aikaisin varattaville neuvoloille ja hammaslääkäriajoille on maanantai- ja keskiviikkoiltapäivät.

Jos joku kysyy mitä teillä on kahden viikon päästä lauantaina, niin useimmiten ensimmäisenä sanon, että katson onko se pelipäivä. Kaikki häät ja muut juhlat, joita juhlitaan syyskuun ja huhtikuun välissä, olen tottunut edustaman yksin. Vaikka maailman toisellapuolen. On sitä joskus ajettu ristiäisiin kummien virkaa toimittamaan toiselle puolen Suomea ja juhlien jälkeen yötä vasten takaisin kotiin. Niin vain on tehtävä.

 

 

Kotipelipäivä tarkoittaa meille naisille myös sosiaalista elämää. Ulkopaikkakuntalaisena tai ulkomaalaisena kauden aikana ei välttämättä ehdi tai ole voimia tutustua ja solmia ystävyyssuhteita hallin ulkopuolella. Aina ei peliä katsota niin intensiivisesti ja joskus ollaan ihan pihalla, että kuka sai jäähyn, miksi ja mitä täällä tapahtuu. Hallille mennään vaikka väsyttäisi tai kiukuttaisi. Ei siksi, että on pakko, vaan siksi koska halutaan. Lasten myötä täytyy myöntää etten ole enää ehtinyt katsoa ennen joka peliä kokoonpanoja tai vierasjoukkueen sijoitusta sarjataulukossa. Joskus istun jo hallilla kunnes nostan katseeni jumbolle – aa tänään pelataan tätä joukkuetta vastaan. Kevääseen päin huuma kiihtyy ja kaikki muu menee pauselle. Kynnet on syöty, pulssi hakkaa jo matkalla hallille, vierashuoneessa majailee joka toinen viikonloppu joku sukulainen, nukutaan huonosti, paikkaillaan ja teippaillaan miehen vammoja, ajoittain on kuin eläisi muistihäiriöisen kanssa, kalenterin sivuja käännellään ja salaa koneelta tiiraillaan äkkilähtöjä. Miltei jo perinteeksi muodostuneesti pojat matkaavat edestakaisin Ouluun ja pian kaikki on taas ohi. Halli on tyhjä ja koko perhe on aamuisin yhdessä aamiaispöydässä ilman kiirettä minnekään. Ihmetellään mihin se kausi taas meni ja jälleen hyvästellään ystäviä. Pelokkaana jo odotetaan seuraavan kauden alkua ja kaikkia niitä ihmisiä joita taas tavataan.

 

Uusi kausi – me ollaan niin valmiita!